Iso paha ote

Alkoholismi ei ole yksinkertaista, eikä helppoa. Se on kieroa ja valheilua. Se voi näyttää valkoiselta mutta olla mustaa. Se voi tuoksua kuohuviiniltä ja olla kuitenkin vain Lapin kultaa. Mutta tavallaan on kuitenkin yksinkertaista sanoa, että minun elämääni on vaikuttanut isäni alkoholismi. Sen sijaan on vaikeaa kuvailla, miten äitini toiminta on muuttanut minun persoonaani, vaikuttanut elämäni valintoihin, johtanut vuosia kestäneeseen terapiaan ja toistuviin masennuksiin. Tämän kirjoituksen tarkoitus EI ole syytellä. Vaan katsoa asioita niinkuin minä ne koen. Äidilläni on oma historiansa ja omat vaikeat, traumaattiset kokemuksensa joita hän valitettavasti ei ole halunnut koskaan käsitellä.

Äitini on tietyllä tavalla hurmaava nainen. Hän pitää huolen ulkonäöstään, lähes pakkomielteisyyteen asti. Jokainen hiussuortuva on taivutettu juuri oikealle paikalle, huulipuna sivelty oikeisiin kohtiin, häivytetty, korostettu, kiillotettu. Kengät mätsäävät kaulahuiviin ja käsilaukku kruunaa kokonaisuuden. Uskon, että äitini pakkomielteinen kodin puunaaminen ja paikkojen järjestyksessä pitäminen, sekä itsensä tietynlaisena esittäminen ovat hänelle elintärkeitä selviytymiskeinoja. Ne ovat tulleet hänen tavakseen selviytyä kaoottisesta elämästä jo nuorena tyttönä alkoholistiperheen vanhimpana lapsena. Hän on joutunut ottamaan valtavaa vastuuta ja toisaalta se on kääntynyt valtavaan tarpeeseen kontrolloida edes jotakin. Nuorempana äiti on kärsinyt myös jonkinasteisesta syömishäiriöistä – mikä sekin on melko tyypillistä näissä piireissä. Ymmärrän siis varsin selvästi ettei äitikään ole saanut elämään kovin kummoisia eväitä. Ja tiedostamattaan hän on tuonut nämä kaikki asiat korkojen kera minun elämääni.

Pienenä tyttönä äidin ja isän eron jälkeen koin olevani äidille jotain aivan erityistä. Hän kertoi kertomasta päästyään kuinka huono ja epäkelpo minun isäni oli, kuinka isä oli meidät jättänyt ja kuinka hän yksin pitäisi minusta huolen hamaan maailmanloppuun asti. Jos ”oikuttelin”, eli olin normaali lapsi ja kitisin jotain tai halusin jotain mitä äiti ei halunnut – hän muistutti minua siitä, kuinka paljon uhrauksia on tehnyt puolestani. Minun piti olla kiltti tyttö. Minä olin äidin hengissäpitäjä, kaveri, kuuntelija, tukija, lohduttaja. Minä, seitsenvuotias. Minulle kerrottiin aikuisten asioita, uskouduttiin, minuun turvauduttiin. Minuun, ekaluokkalaiseen. Äiti on usein kertonut, kuinka vaikeaa minun oli irtautua äidistä. Kuinka en koskaan halunnut mennä kaverille yökylään tai olla leirillä, olin niin äidin tyttö. Tai sitten se oli äiti, joka ei halunnut koskaan olla yksin? Hän raahasi minut mukaan jokaiseen jumppaan, ystävilleen illanviettoon, saunailtoihin, pikkujouluihin,aikuisten naisten kosmetiikkakutsuille  jossa heitettiin roisia huumoria ja juotiin viiniä. Pulloittain. Nyt itse äitinä ymmärrän, että minun paikkani ei ehkä olisi ollut tuolla. Ehkä äidin olisi pitänyt jättää joskus menemättä tai järjestää minut hoitoon. Minä en ollut pikkuaikuinen, vaan olin lapsi. Mutta lähes aikuisen veroisena minua pidettiin.

Äitini takertui minuun, kunnes hän tapasi miehen jonka kanssa teki salamannopeasti lapsen ja meni naimisiin. Kaikki tapahtui kuin nopeutetussa filmissä. Äidin elämässä oli nyt uusi tähti ja minä jäin sivuun. Olin ulkopuolinen. Tuosta suhteesta minulle syntyi veli, joka on  ollut minulle kaikki kaikessa. Meillä on aivan eri elämät, erilaiset tarinat. En taatusti tiedä kaikkea, ehken paljoakaan, minkälainen tie hänellä on ollut, eikä hänkään tiedä minun tiestäni. Mutta rakkaus meidän välillämme  on.

Uuden elämän myötä minä sain elää nuoruuttani aiempaa vapaammin. Sain viettää aikaa poikaystävällä, kavereilla, mennä bileisiin ja tehdä asioita, joiden en uskoisi tapahtuneen jos olisimme jatkaneet kahdestaan elämistämme. Äiti oli nyt kiinni vauvanhoidossa ja sai kiillottaa kruunuaan veljeni vaikealla vauva-ajalla. Ja kyllä hän jaksoikin siitä kertoa, kaikille ja kaikkialla. Tämä piirre on hänessä yhä voimakkaampana. Hänen pitää saada kertoa tuhansia kertoja, kaikille, vaikka vastaantulijoille, vaikeat kokemuksensa ja hakea niille ymmärrystä ja empatiaa loputtomasti. Hänen tarpeensa on kuin kaivo joka jatkuu Kiinaan asti. Pohjaa ei vaan tule. Näen kuinka äiti, tai pieni lapsi hänen sisällään, huutaa ”huomatkaa minut, katsokaa minua, ihailkaa kuinka minä olen vahva ja etevä ja selviydyn vaikeista asioista”. Vaikeita asioitahan äidin elämässä on toki ollutkin. Kaksi avioeroa, totaaliset välien katkeamiset sisaruksiin, isän puuttuminen, vaikeita ja epäonnistuneita parisuhteita. Mutta mikä se luonnehdinta ”draamanhakuinen” onkaan? Yksi alkoholistin aikuisia lapsia yhdistävä piirre. Halu pitää yllä draamaa ja konflikteja, koska pieni ”hässäkkä” on se tutuin tapa olla. Tasainen ja turvallinen, se ei ole meitä varten. Ei ainakaan, ennen kuin kasvamme aikuisiksi, omiksi rakastaviksi vanhemmiksemme.

Aikuisena olen taistellut irti äidin otteesta monta kertaa. On ollut totaalisia pitkiä välirikkoja, ja on ollut aikoja kun olen sydän mustelmilla opetellut sanomaan äidille ei. Mutta hän on taitava. Minussakin on syvällä tuo tarve miellyttää ja hakea hyväksyntää. Se taistelee valtavassa ristiriidassa tuon rajaamisen tarpeen kanssa. Minut on todella helppo syyllistää, saada uskomaan, että vikahan on lopulta kuitenkin minussa, minun pitäisi vaan yrittää enemmän ja kovemmin, olla kiltimpi, mukautua. Näissä kohdin vuosien terapiasta on apua. Näissä kohdin kaipaan silti vielä kasvamista, aikuisuutta. Että voisin sanoa itselleni lempeästi: ”Sinä olet juuri nyt riittävän hyvä ja yrittänyt tarpeeksi. Ja sinulla on oikeus vetää omat rajasi.”

Äiti tarvitsee ihmisiä ympärilleen koko ajan. Hän ei kestä olla yksin. Hän on ollut vuosia huonoissa parisuhteissa, onnettomana, koska yksin hän ei voi olla. Jos itseen on mahdotonta saada kosketusta, niin voi kuvitella virheellisesti saavuttavansa yhteyden johonkin muiden kautta. Wirtasen Toni on kuitenkin hienosti pukenut sanoiksi sen, mitä minäkin pidän totena: ”Ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa.”

Minun on hyväksyttävä, että äiti ei ole valinnut tätä polkua. Äiti etsii ehkä rauhaa itselleen niillä keinoilla, jotka hän tuntee. Minulla on tämä polku. Minulla on mahdollisuus eheytyä ja toipua. Kasvaa aikuiseksi. Oppia piirtämään rajani, ei hailakoita vesivärinvetoja, vaan selkeät, mustat viivat. Minulla on oikeus opetella sanomaan ”Ei”, myös äidilleni.