Luulin, että on maanantai

Itseironia on kukoistanut viime päivinä. Kirjoitinhan, että täällä on jo kevät. Aurinko paistaa ja tuuli on lempeä. Ei toki, vaan pyöräilystä on tullut lähes mahdotonta joka ikisestä ilmansuunnasta saapuvien puuskien vuoksi. Korvat ovat lukossa, kurkkuun sattuu ja no, eihän se nahkatakissa hikoilu mitään herkkua ole. Varsinkaan, kun niskaan tulee sitä kuuluisaa tihkusadetta, joka tekee vaatteista ällönkosteat koko päiväksi. No, eipähän ole loskakeli.

Tänään on ollut rohkaiseva ja miellyttävä päivä. Aamulla lähdin urheilemaan intoa puhkuen ja muutenkin päivä oli tehokas. Koin pitkästä aikaa saavuttavani niin sanotusti nextin levelin. Koko ajan mennään siis oikeaan suuntaan. Välillä hitusen hitaammin. Mutta tämä projekti nimeltä elämä ei koskaan ole valmis. Se on kaunis ja lohduttava ja kauhea ja pelottava ajatus. 

Ylläoleva kuva on yhdestä lempielokuvastani Emir Kusturican Undergroundista. Saman ohjaajan Arizona Dream on myös top-kympissäni. En ole pitänyt lupaustani ja kunnostautunut valokuvaamisen suhteen. En ole oikeastaan edes ottanut kuvia puhelimellani. Eikä kai tarvikaan. Palatakseni kuvaan ja siihen, miksi ylipäätään otin leffasta screenshotin. Repliikki on mielestäni niin osuva. Kirjoitan itselleni välillä päässäni ehkä turhankin sankarillisia tavoitteita. Pitäisi olla armollinen. Riitän näin. En voi muuksi muuttua. 

Siksi kai näinkin unta, että palasin teinivuosieni työpaikkaan Subwayhyn. En ollut unohtanut mitään muuta kuin kassakoneen käytön. Eikä uni ollut painajaismainen. Luulen, että alitajuntani muistutti minua siitä, että mitä vain voi tehdä työkseen, mutta oma itsensä täytyy olla. Hymyilin latoessani Italian BMT:hen kaksi palaa kinkkua, kolme salamia ja kaksi pepperonia. Ja pari viinirypälettä.