Suomenkielinen kirjallisuus on ollut viime aikoina lukemisissani aika marginaalista. Olen toki lukenut joitain hittikirjoja, kuten vaikka Pauliina Rauhalan Taivaslaulu tai Riikka Pulkkisen kirjat. Olen ollut otettu lyyrisestä kuvailusta, kauniista ilmaisuista ja etenkin Rauhalan kohdalla autenttisesta ihmiskuvasta. Mutta täytyy sanoa, että omaa sieluani hyväilee enemmän rehellinen perisuomalainen kirjoitustyyli ja siksi olen rakastunut palavasti  Mika Waltariin. Ja rehellisyyden nimissä myös Veikko Huoviseen, Timo K. Mukkaan, Juhani Ahoon ja mitä näitä nyt on. Novellikokoelma Nainen tuli pimeästä on ollut iltojeni ilo ja aamujeni valo viime aikoina. Yksi novelli on ollut rakastuneelle minälleni kuin suoraan minun sydämeni ääni. Nuori mies rakastaa on vuonna 1937 kirjoitettu teksti, joka on täysin relevantti myös vuonna 2014.

”Se on merkillistä. Kun sinä vain olet lähelläni, on kuin joku kaataisi lämmintä vettä niskaani pitkinä laineina ja sydänalassa on sellainen tyhjä tunne, aivan kuin jotakin putoaisi läpi koko ruumiin päästä varpaisiin asti.”

Olen ollut aika vaativa rakkauden suhteen. Pitäisi olla aina aika kivaa tai ainakin siedettävää. Mutta sitten muutamia sydänsuruja vahvempana ymmärsin, ahaa, ne pienet tylsät hetkethän ovat oikean ihmisen kanssa niitä parhaita. Arvostan aivan eri tavalla yhdessä ruoanlaittoa ja kauppareissuja. Joskus on oikeasti aivan ihanaa vain maata sohvalla ja räplätä läppäriä samalla kun toinen katsoo telkkaria. Ja se on ihan ok. Ei rakkaus kuole tylsyyteen.

”He kävivät myös toisilleen liiankin tutuiksi ja ärsyttivät toisiaan, olivatpa pahojakin toisilleen. Mutta se kaikki oli sittenkin häviävää ja epäolennaista, sillä maan päällä täytyy sataa kauniin sään jälkeen ja ukkonen jyrisee kauniiden päivien jälkeen. Toisin ei voi olla.”

Ensimmäistä kertaa elämässäni uskallan sanoa, etten pelkää rakkauden väljehtyvän. Tiedän, että tulee päiviä, kun toisen naamaa käyttäisi mielellään vaikka tikkatauluna. Mutta, kun lupaa luottaa rakkauteen, kaikki päättyy hyvin. Täytyy osata nähdä se sama ihminen, johon rakastui kerran. Toiselle pitää myös olla se ihminen, johon hän rakastui. Täytyy olla kiltti ja huomaavainen

”Aika kului ja maailma vaihtoi muotoaan ja miehestä tuli lihava ja kalju ja vanha ja naisen käsivarret kävivät paksuiksi ja hänen silmäkulmiinsa ja kaulaansa tuli ryppyjä.” … ”Mies ajatteli, ettei maailmassa luultavasti sittenkään ollut toista niin kaunista naista, joka kerran oli luvannut tulla hänen omakseen.”

Olipas makeaa. Ja söin vielä kirjoittaessani pikkuleipiä ja suklaata. Ehkä seuraavaksi katson jakson True Detectivea, jotta kauhun tasapaino säilyy.