Hyvä paha diagnoosi

Puhuin eilen pitkällisesti ystäväni kanssa tästä oletetusta ADHD-piirteestäni. Miten helpottavaa ja miten vapauttavaa saada puhua! Kun vastassa oli ihminen, joka ei säikähdä, ei vähättele eikä kiellä, olo oli turvallinen ja tuntui, että pääsin kiinni itseeni paremmin.

Minussa on diagnoosin myötä tapahtunut jotain. Olen avoimempi. Kilpikonnakuori on poissa ja uskallan olla haavoittuva. Minulla on aina ollut tunne, että minussa on jokin pimeä puoli, jota en ymmärrä enkä tunne. Jokin olio, jonka piilottaakseni minun on pidettävä visusti fasadini yllä ja suojeltava sitä (itseäni) joltakin ulkoiselta uhkatekijältä. Etten vain paljastuisi.

Oliko se olio tämä kaoottinen ADHD? Tunne siitä, etten ole samanlainen kuin muut. Että olen vähän rikki tavalla, jota en tunnista. Noh, nyt on yhden elämänvaiheen  ja yhden minän hautajaiset. Lauletaan sille tämä Sakari Kuosmasen tulkinta ihanasta Aila Meriluodon runosta.

Tämä blogi on osa tätä omaa avautumistani. Joudun odottelemaan hetken, ennen kuin saan lopullisen lausunnon. Kerron niin avoimesti kuin pystyn, mitä tunnen ja mitä ajattelen. Ehkä joku, jolla on sama elämäntilanne tai joku, joka haluaa tietää aiheesta enemmän, saa tästä jotakin. Ihan mitä tahansa.

Joskus minä lopetin kirjottamisen, kun ajattelin, että minun runoni ovat vain surkeata keskeislyyriikkaa ja ettei minulla ole kenellekään mitään sanottavaa. No, olin aika nuori, aika ehdoton.