Mikään ei ole kuten ennen

Ulkona kävellessä on paljon aikaa miettiä. (Jos tänä kauniina alkutalvena on halunnut ulkoilla ilman lätäkössä istuvaa tenavaa, ei ole muita vaihtoehtoja kuin kävelylenkit rattaiden kanssa.) Kaikki on muuttunut. Ennen Lasta meillä oli perinteenä lukea yhdessä ennen yöunia. Mies luki mulle ääneen. Joskus oli aikoja, kun vain sen avulla sain unen päästä kiinni, sillä Miehen ääntä on rauhoittavaa kuunnella. Tarinallakaan ei ollut väliä. Yritimme pitää tapaa yllä Lapsen synnyttyä. Hykertelin mielessäni kuinka ihana koko perheen yhteinen iltarutiini siitä tulisi. Lapsi huusikin kaikki illat.

Kävimme ennen Miehen kanssa yhdessä suihkussa. Ennen vuokrasimme vähintään yhden elokuvan viikossa; se oli meidän harrastus. Samoin kun yhdessä ulkona lenkkeily.

En muista milloin olisimme viimeeksi nukkuneet sylikkäin. Ehkä silloin, kun viimeisimmän yön vietimme yhdessä ennen synnytystä. Mies haluaisi olla lähellä, mutta mua ahdistaa. Ei Mies tai hänen kosketus; haluaisin niin palavasti, että hän koskettaisi mua, mutta sitten ahdistaakin. Tuo takiainen kun roikkuu mussa koko päivän, niin illalla kroppani suorastaan kiljuu omaa tilaa. Lapselta läheisyyttä ei voi ottaa pois, joten parisuhde maksaa siitä kovan hinnan.