Raskas viitta

Kun olen yksin, on kaikki hetken paremmin.

Se alkaa jo matkalla kotiin; siihen riittää pelkkä ajatus arkeen palaamisesta. Kodin lähestyessä raskas peitto laskeutuu harteilleni. Siltä musta tuntuu; kuin aina joutuisi painavaa, liian isoa villakangastakkia kantamaan yllänsä, mutta sitä ei saa pois, vaikka kuinka pyristelisi. Askel on raskas ja pää tuntuu sumealta.

On tasaisempia päiviä. Sitten on niitä, kun väsymys puristaa rintaa. Kuin joku kiristäisi paksua köyttä rintakehän ympärillä. Vaikea hengittää tai edes olla. Säpsähtelen hereille kuin uupunut eläin, jota vaara uhkaa pimeässä metsässä.

Koti ei tuo turvaa. On kamalaa huomata, että on parempi olo, kun on perheestään erossa.