Kuinka fossiilitalous pelasti meidät köyhyydestä joutilaisuuteen / Kakkonen
Synnytin kaksi viikkoa sitten kolmannen lapsen. Vauva-ajan hormonimuutokset saavat kaiken tuntumaan voimakkaasti. Ahdistukset ahdistaa isommin, ilot pakahduttavat koko sydämen.
Kun vauva on nukkunut päiväunia, olen istunut terassilla, kirjonut pöytäliinaa ja kuunnellut Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa. Kirjasarja kertoo kirjailijan omakohtaisen kasvutarinan 1900-luvun alkupuolen Taivalkoskella. Asun itse Pohjois-Suomessa, ja mummoni on Taivalkosken naapuripitäjästä kotoisin. Tuntuu vahvasti, että kirja kertoo tämän alueen ja myös oman kulttuurini historiasta.
Kirjan maailmassa ensimmäiset autot ilmestyvät selkosille, mutta elämä perustuu vielä hyvin vahvasti ihmisen ruumiilliseen työhön. Ihmisen mitta on hänen kykynsä tehdä raskasta ruumiillista työtä. Ensin ajatus tuntuu hurjalta ja epäoikeudenmukaiselta, mutta se on täysin looginen. Elämä Taivalkosken syrjäseudulla on ollut niin kovaa, että selviytymisen edellytys on yksinkertaisesti ollut kova ruumiillinen työ. Selviytyminen on ollut kykyä tehdä metsätöitä, uittotöitä, heinätöitä, puutöitä, navettatöitä. Hyvä työihminen on paras kehu, jonka voi saada.
Kaikki ovat tehneet raskasta ruumiillista työtä, niin miehet kuin naisetkin, ja lapset heti kun ovat siihen kyenneet. Miehillä on kuitenkin ollut selvästi parempi kyky kaikista raskaimpiin fyysisiin töihin, kuten metsätöihin. Iijoki-sarjan maailmassa miehillä on kyky – ja valta. Kirjan maailma on macho. Miehet eivät saa itkeä. Heidän pitää tukahduttaa tunteensa ja olla kovia, mielellään roiseja. Pahinta on, jos mies on akkamainen. Mies on mies ja hänen tehtävänsä on elättää ja hallita kattilakuntansa. Kirjan kuvaamasta maailmasta on pari sukupolvea, ja tunnistan edelleen tämän seudun kulttuurissa samoja piirteitä. Ne ovat tuntuneet aina vastenmielisiltä ja tunkkaisilta tuulahduksilta menneestä. Kirjaa kuunnellessa aloin miettiä miten olosuhteet muokkaavat moraalia ja arvoja. Ei 30-luvun Taivalkoski ehkä tarjonnut mahdollisuuksia muunlaisiin arvoihin? Ehkä on vain loogista, että maailmassa, jossa selviäminen perustuu raakaan fyysiseen työhön, sillä jolla on siihen parhaat edellytykset, on myös valta? Samoin on loogista, että nykymaailmassa, jossa selviäminen perustuu enemmän kognitiivisiin kykyihin kuin fyysiseen voimaan, yhteiskunta on miesten ja naisten välillä selvästi tasa-arvoisempi. Vaikka moraaliset arvot ovat vaatineet historiassa ja edelleen paljon ponnistelua, ehkä ne suuressa kuvassa pohjautuvat kuitenkin lähinnä olosuhteisiin? Karu pohjoinen elämänmeno vailla fossiilisten polttoaineiden tuomaa helpotusta on johtanut miesten macho-kulttuuriin.
Kirjasarjan päähenkilön Kallen nuoruusvuosina hänen isänsä, kova työihminen, sairastuu psyykkisesti. Isä ei suostu enää tekemään työtä, istuu vain mustasukkaisena vahtimassa vaimoaan kuvitellen tämän vehtaavan muiden miesten kanssa. Isän sairastuminen ajaa perheen totaaliseen köyhyyteen. Perheen ruuat ovat jatkuvasti lopussa, ja elämän yllä leijuu uhka, että perhe hajotetaan ja lapset sijoitetaan eri taloihin eläteiksi. Kalle häpeää sitä, kun kasvavana nuorena miehenä tarvitsisi paljon ruokaa. Hän soimaa vankkaa vartaloaan, jota ei meinaa millään saada kylläiseksi. Köyhyys hävettää. Kylillä ei tee mieli liikkua, kun vaatteet ovat niin risat. Myös lapsuuden huolettomuus pitää jättää taakse: kolme-neljätoistavuotiaana on täytettävä miehen paikka talossa, korvattava isän työpanos kaikista raskaimmissa töissä.
On siis raskas fyysinen työ, miesten valta ja väkivalta.
Minä istun terassilla, syön suklaata ja jäätelöä. Vauva nukkuu. Otan vielä siivun pullaa ja suklaasuukon. Meille on tuotu herkkuja ja ulkomaisia kukkia, monet ovat käyneet katsomassa uutta tulokasta. Fyysinen työni on, kun käytän vauvaa vaunukävelyillä.
Tämä on tämän ajan normaali. Kalle Päätalon kuvaamasta 30-luvusta ei ole vielä edes sataa vuotta, muutama hassu sukupolvi. Naapurissani asuu mummo, joka on syntynyt vuonna 1930. Maailma on muuttunut lyhyessä ajassa aivan toiseksi.
Minulla ei ole tippaakaan ikävä Kalle Päätalon maailmaan, jossa lapsilta loppuu leipä ja lapsuus isän sairastumiseen ja jossa raiskausyritys majapaikan tuvan lattialla nukkuvien matkalaisten joukossa on yleinen huvin ja naurun aihe. Siitä maailmasta on päästy pitkälle. Lapset eivät näe nälkää, vaatetta riittää, ja mielialalääkkeitä. Kaikki tämä perustuu siihen, että ihmisten kaikki energia ei kulu perustarpeiden välittömään tyydyttämiseen. On saatu traktoreita, lannoitteita, metsätyökoneita. Kaiken takana on fossiiliset polttoaineet ja niiden tuoma työn tehostuminen – ylimääräinen energia, jota on ajettu systeemiin, ja joka on vapauttanut ihmisten ruumiit kovimmasta fyysisestä työstä. Viime vuosina iso osa tästä energiasta on korvattu uusiutuvilla energialähteillä, mutta historiallisesti katsottuna voinee sanoa, että Taivalkosken köyhyydestä on noustu fossiilisten polttoaineiden turvin. Paitsi energiaa, nousu on vaatinut paljon luonnonvaroja.
Minun maailmani: helppo, yltäkylläinen ja tasa-arvoinen maailma on rakennettu fossiilitalouden ja luonnonvarojen ylikuluttamisen varaan. Istun mukavasti tuolissani ja tunnen syyllisyyttä.
Aina palaan samaan kysymykseen: mitä minun pitäisi tehdä? Tiedän syvällä varmuuden tunteella, että nykyajan ekologiset kriisit uhkaavat elämää paljon syvemmin ja perustavanlaatuisemmin kuin tämän hetken kaoottinen maailmanpolitiikka. Tiedän, että minulle kaikista merkityksellisintä olisi toimia sen eteen, että pahimmat ympäristöskenaariot eivät toteutuisi.
Monenlaista olen tehnyt, mutta en ole löytänyt sellaista tehtävää, joka tuntuisi riittävältä ja mielekkäältä. Olen syönyt kasvisruokaa, ja syön edelleen. Se on perusteltua, mutta en tullut siitä autuaaksi. Olen suunnitellut teollisen mittakaavan aurinkopuistoja ja törmäillyt niiden negatiivisiin biodiversiteettivaikutuksiin – enkä tullut autuaaksi. En tiedä voiko ylipäätään autuaaksi tekevää toimintaa löytää, kun ongelmat ovat niin isoja yhden ihmisen mittakaavaan verrattuna. Mutta en ole löytänyt itseäni myöskään osana mitään toimijajoukkoa.
Istun terassilla ja syön suklaata. Mietin lasten kaverisynttärien logistiikkaa ja onko minulla voimia lähteä kummitytön yo-juhliin. Elän hyvää elämää. Taustalla tunnen kolhoa tunnetta, että tämä hyvinvointini ei ole kestävälle perustukselle rakennettua. Silti tämä maailma ja sen arvot on se, minkä puolesta haluaisin taistella, mitä pidän puolustamisen arvoisena. En vain tiedä mitä tekisin.
Kirjoitti: Kakkonen