Kokoomuksen henki ja muita ympäristöajatuksia / Kakkonen

Olen ajatellut viime aikoina ympäristöasioita paljon, mutta minulla ei ole ollut aikaa kirjoittaa.

Ehkä isoimpana mielessä olleena teemana on ollut luontokato. Kuuntelin kevättalvella David Attenboroughin Yksi elämä, yksi planeetta -kirjan, ja työn alla on Elizabeth Kolbertin Kuudes sukupuutto.

Juuri äsken aamupalaa syödessä ja palapeliä rakentaessani kuuntelin kappaletta, jossa käsiteltiin merten happamoitumista. Olen ajatellut, että on hyvä asia, että meret ovat imeneet niin paljon hiilidioksidia. En ollut tiennyt kuinka vaarallista meren happamoituminen siellä olevalle lajistolle on, ja kuinka synkkä tulevaisuus merillä ilmeisesti on edessä, kun happamoitumiskehitys edelleen jatkuu.

Mieli masentui. Sama asia kuin monesti ennenkin: tekee tiukkaa ottaa vastaan uutta huonoa tietoa. Ottaa aikansa, että voi hyväksyä asiat niin kuin ne ovat. Lopulta niin käy ja maailmankuva muuttuu. Se taitaa muuttua jatkuvasti synkempään suuntaan, mutta huomionarvoinen asia on se, että tunne elämän mielekkyydestä ei oikeastaan vähene ollenkaan samassa suhteessa. Siinä raossa aina eletään, joka on. Niin kauan eletään, kun elämisen rakoa on. (Sama mitä olen monesti ajatellut: ihmiset synnyttävät lapsia myös pakolaisleireillä. Ihminen elää eteenpäin niissä olosuhteissa, jotka kulloinkin sattuvat vallitsemaan.) Hetkellistä masennusta uusi tieto kyllä synnyttää. Surua, voimattomuutta, raivoa, mutta ennen kaikkea nimen omaan surua. Kun akuutti tunne on mennyt ohi, tulee tarve tietää tarkemmin, varmistaa että oma käsitys asioista on oikea. Sen jälkeen asia ei enää satuta. Uusi tieto, synkkäkin, on uinut osaksi maailmankuvaa.

Tätä maailmankuvaa, luontokadon maailmankuvaa, olen viimeaikoina pala kerrallaan rakentanut. Tänään sinne ilmestyi sana merten happamoituminen. En tiedä aiheesta vielä paljoakaan, muuta kuin että se kuuluu olennaisena osana tähän ilmaston ja monimuotoisuuskadon palapeliin.

Toinen viime aikoina mielessä pyörinyt ympäristöasia on ajankohtainen politiikka, eli kevään eduskuntavaalit ja juuri päättyneet hallitusneuvottelut. Demarit hävisivät vaalit niukasti, ja kokoomus ja perussuomalaiset muodostavat uuden hallituksen ytimen. Hallitusneuvottelut päättyivät toissapäivänä.

En ole lukenut hallitusohjelmaa, vain sitä koskevia uutisia ja somekommentteja. Voi olla, ettei minulla edes ole energiaa lukea ohjelmaa. Ei aikaa, ei kärsivällisyyttä. Mutta kirjoitan silti, sen tiedon varassa mitä minulla on.

Ensinnäkin, Riikka Purra ja perussuomalaiset. Arvostan Riikka Purraa siitä, että hän kertoo mitä mieltä hän on, ja ajaa puolueelleen tärkeitä asioita avoimin kortein. Oma arvomaailmani on tyystin toinen, ja ajattelen myös, että Riikka Purran ajattelu perustuu vääriin faktoihin. Luulen, että perussuomalaiset eivät ymmärrä ympäristöasioiden todellista tilaa.

Mutta kuitenkin, kestän Riikka Purraa kohtuullisen hyvin. Ymmärrän, että ihmisillä on oikeasti erilaisia arvoja ja ihmisten ajattelu ei todellakaan perustu samoihin faktoihin, tai faktoihin ylipäätään. Olen surullinen, että Suomi menee kohti Riikka Purran todellisuutta, ja uskon, että siinä suunnassa kaikki häviävät. Näin voi käydä. Väärä visio onnesta voi voittaa.

Se, missä näen punaista, on Petteri Orpo. En oikeastaan tiedä pitäisikö vihani kohdistua nimenomaan Petteri Orpoon, mutta hallituksen tulevana pääministerinä henkilöityköön häneen.

Minusta on halpamaista pitää muodollisesti kiinni Suomen hiilineutraaliustavoitteesta ja kansainvälisistä sitoumuksista (mm. biodiversiteettisopimuksesta, jossa sitoudutaan suojelemaan 30 % alueista), ilman että hallitusohjelma sisältää toimia, jotka tähän johtaisivat. Hiilineutraaliustavoite 2035 ja 30 % suojelutavoite ovat niin kovia tavoitteita, että niiden saavuttamiseksi tulisi tehdä erittäin isoja toimia. Tavoitteen mittaluokan mukaiset toimet hallitusohjelmasta kuitenkin puuttuvat.

Todelliset arvot näkyvät toiminnasta, eivät sanoista.

On tekopyhää viherpesua väittää, että ollaan matkalla jaloihin tavoitteisiin, jos konkreettiset toimet vievät vastakkaiseen suuntaan. Jalompaa on Riikka Purran tapaan todeta ääneen, että vuoden 2035 hiilineutraalisuustavoite on typerä. Tällaisen kannanoton jälkeen kuulija voi tehdä omat johtopäätöksensä, onko itse samaa mieltä vai ei.

Petteri Orpon viherpesu on siitä pirullista, että se saa ihmiset nukkumaan autuasta laiskuuden unta. Lähes kaikki ihmiset varmasti ovat sitä mieltä, että olisi hyvä, että luonto säilyisi elinvoimaisena ja maapallo ei ylikuumenisi. Eripura syntyy siinä kohtaa, kun aletaan puhua mitä tämän saavuttaminen maksaa (niin rahaa kuin uhrauksia). Silloin luonto jää toiseksi (koska bensan hinta ei saa nousta, koska sellukattiloihin täytyy riittää materiaalia, koska teollisuuden kilpailukykyä ei saa vaarantaa, koska…).

Lupaamalla ympäristötavoitteiden säilymistä ja tekemällä konkreettisesti toisin, ihmiset voivat vaipua autuaaseen sumuun, jossa ympäristötoimet eivät kirpaise heidän elämäänsä, ja he kuitenkin kuvittelevat, että asiat menevät hyvään suuntaan.

Se herättää minussa raivoa.

Jännittävästi hallitusohjelmasta näkee myös oikeiston prioriteetit. Talous on saatava tasapainoon hinnalla millä hyvänsä, riippumatta sopeuttamisen aiheuttaman kärsimyksen määrästä. Luonto taas toivotaan saatavan tasapainoon, jos se on vapaaehtoisin toimin ilman mitään lisälaskuja mahdollista (voin kertoa: ei ole!).

Huomaan: omassa ajattelussani on sama kokoomuslainen rakenne! Se vain kohdistuu toisin, ympäristöasioihin. Niissä ajattelen, että ympäristöasiat on saatava kuntoon, vaikka toimenpiteet aiheuttaisivat ihmisille negatiivisia asioita, kuten hintojen nousua tai kuluttamistottumusten rajoittamista.

Koska: Taloudellinen toiminta, kuten kaikki inhimillinen elämä, on täysin riippuvaista luonnonympäristöstä. Siksi kokoomuksen prioriteettilista on mielestäni perustavanlaisesti väärä. (Taloudesta sanottakoon, että siinä en ole oikealla enkä vasemmalla. Talouden sopeuttaminen tuloihin on minusta ihan perusteltua, mutta aikajänteen tulisi olla kohtuullinen ja erityisesti sopeuttamisen iskujen tulisi kohdistua tasaisesti kaikille tai hyvätuloisia painottaen eikä näin kuin nyt tehdään, että köyhillä heikkenee ja rikkailla paranee.)

Nyt kun tätä kirjoitan, mieleen tulee, aiheutuuko näistä hallitusohjelman valjuista ja verhotuista sitoumuksista ympäristötavoitteisiin kuitenkin jotain hyvää? Antaako se esimerkiksi valtionhallinnolle mahdollisuuden edistää ympäristöasioita,ns. pysyä sillä uralla jolle on päästy? Säilyttääkö se yritysmaailmassa jotain luottamusta, että vihreän siirtymän investointeja kannattaa Suomeen edelleen edistää? Toki on hyvä, ettei Suomi lähde irrottautumaan kansainvälisistä sitoumuksistaan, vaikka seuraavaan neljään vuoteen ei mitään edistystä tapahtuisikaan.

Toivottavasti kirjauksista koituu jotain hyvää. Sinänsä sille, että luvataan asioita ilman tekoja sen eteen, tekee mieli vain sylkäistä päin naamaa.

Tällä hetkellä mielikuvani kokoomuksesta on: katteettomien ympäristölupausten sumuttajapuolue.

Sitten kolmanteen mielessä pyörineeseen asiaan, eli omaan kokoomuslaiseen ympäristötoimintaani.

Olen työpaikallani keskeisessä roolissa ympäristöasioita käsittelevässä kehitysryhmässä. Ryhmän toiminta on lähinnä asioiden tiedostamista ja tarkkailua, sillä rakennusalalla (kuten kaikilla aloilla) todelliset päätökset eivät synny ympäristösyistä vaan taloudellisista syistä. Eikä ympäristöasioihin keskittyneellä kehitysryhmällä ole yrityksessämme valtaa niihin asioihin, joissa työmme ekologiset vaikutukset syntyvät.

No, olen kuitenkin nähnyt toiminnan jossain määrin mielekkäänä. Pelkästään se, että minulla on työssäni mahdollista käyttää aikaa rakentamisen ympäristövaikutusten ymmärtämiseen, on minulle mielekästä. Alalla tapahtuu myös muutoksia asioissa. (Vaikkapa: Nykytalot ovat hyvin paljon energiatehokkaampia kuin talot 60-luvulla. Hulevesien käsittelyyn on viime vuosina alettu panostaa aivan eri tavoilla kuin aiemmin. Lämpöpumppujen yleistyminen on leikannut lämmityksen päästöjä.) Iso kuva toki ei ole muuttunut, eikä ole mihinkään tällä haavaa muuttumassa: Rakennamme uusia taloja uusiutumattomista luonnonvaroista alueille, joiden luonto rakentamisessa tuhotaan, pala palalta hävittäen luonnonympäristöjä. Samalla puramme olevia rakennuksia emmekä hyödynnä niiden materiaaleja kunnolla.

Osana kehitysryhmän toimintaa olen luonut ylätasolla ohjeita ja tavoitteita, miten suunnitteluprojekteissa tulisi ympäristöasioita huomioida. Rakentamisessa suunnittelussa määräytyy valtaosa hankkeen päästöistä. Toisin kuin voisi kuvitella, suunnittelija ei kuitenkaan voi kovin paljoa vaikuttaa asiaan, sillä tilaaja määrittelee yleensä hyvin tarkasti hankkeen reunaehdot. (Jos tilaaja haluaa tehdä betonirakennuksen, suunnittelija ei voi omin nokkinensa muuttaa rakenteita puuksi.) Siksi ohjeistus on lähinnä sitä, että ratkaisujen ympäristövaikutuksista pitäisi keskustella tilaajan kanssa, ehdotta parempia ratkaisuja ja tuoda tilaajan mahdolliset ympäristötavoitteet suunnittelussa konkreettiseen muotoon.

Suunnittelen itse tällä hetkellä erästä rakennusta, jonka käyttötarkoitukseen liittyy monia asioita, jotka johtavat raskaisiin rakenneratkaisuihin ja sitä kautta korkeisiin päästöihin. En ole yrittänyt vaikuttaa rakennushankkeen päästöihin juuri lainkaan. En ole keskustellut ratkaisuista tilaajan kanssa, en ehdottanut parempia ratkaisuja, en kysynyt tilaajan ympäristötavoitteita.

Olen malliesimerkki kokoomuslaisesta ympäristöajattelusta. Luon ylätasolla ohjeita ja tavoitteita ympäristöasioihin, mutta käytännön tasolla kaikki toimeni johtavat toiseen suuntaan.

Miksi näin?

Koska muut asiat ajavat prioriteettilistalla ohi. Juuri kuten kokoomuksella. Muut asiat ajavat ympäristöasioiden edelle.

Minun rakennushankkeeni on suunnittelutehtävänä melko haastava, ja kaikki huomio menee erityisen käytön aiheuttamien suunnittelukysymysten ratkomiseen. Suunnittelulle on varattu liian vähän aikaa, kuten yleensäkin, ja vain välttämättömät asiat ehtii huomioida.

Annan muutaman esimerkin.

Rakennuksen kestävyyteen kohdistuu erityisiä vaatimuksia. Siksi tilaaja haluaa rakennuksen betonista. Betoni aiheuttaa korkeat hiilipäästöt ja vähäisen hiilivaraston. Mielessäni on käynyt, voisiko saman käytön vaatimuksen täyttää massiivipuurakenteella. Ehkä voisi. En ole kuitenkaan edes kysynyt asiaa tilaajalta, sillä prioriteettilista menee näin: 1) ratkaisu joka toimii ja on hinnaltaan samaa tasoa kuin aiemmin toteutetut ratkaisut, 2) ratkaisu josta on kokemusta että se toimii, 3) ratkaisu joka on nopea suunnitella eli ratkaisun perusperiaatteet voi kopioida toisesta jo tehdystä ratkaisusta. Siis betoni.

Tai piha. Alueen hiekkainen maaperä voisi sopia niityn pohjaksi. Niityt tarjoaisivat elinympäristöjä harvinaisille ja uhanalaisille lajeille. Mutta nurmikkoa tulee  (joka on luonon kannalta erittäin köyhä ratkaisu). Koska nurmikkoja on tehty aina ennenkin, eli ne tulevat automaattisesti, vailla uuden suunnittelun tuskaa. (Ja tässä tapauksessa käytön vaatimus on, ettei pihalla ole mitään myrkyllisiä kasveja. Niityllä voisi olla.)

Kokoomuslaisesti voin todeta, että voin suunnittelutehtävässäni ehdottaa ympräistön kannalta hyviä ratkaisuja, jos niillä ei ole kustannusvaikutuksia eikä vaikutuksia aikatauluun tai rakenteisiin, ja ne ovat oikeastaan ihan samanlaisia kuin vastaavat muut ratkaisut.

Sellaisia ratkaisuja ei ole.

(Tai oikeastaan, yksi oli. Kysyin tilaajalta lämmitysratkaisusta. Arvelin, että kaukolämpö, sillä sellainen verkko alueelta löytyy, ja se on ns. perusratkaisu. Yllätyin, kun tilaaja sanoikin, että ensisijaisesti maalämpö, jos mahdollista. Maalämmöstä on tullut hinnaltaan ja helppoudeltaan kilpailukykyinen vaihtoehto. En tiedä, mutta olen melko varma, ettei sitä ekologisuuden takia valita, vaan se vain sattuu olemaan paitsi kilpailukykyinen ratkaisu, myös ekologinen. Harvinainen esimerkki. (Mutta älä huoli lukijani, ei sinne maalämpöä tule. Alueen pohjavesiasioista johtuen maalämpöön tarvittaisiin erikoislupa, jota ei ehdittäne hankkimaan hankkeen aikataulussa.))

Niin, tarkoitukseni on sanoa, että mikäli ekologiset asiat eivät ole prioriteettilistan kärjessä, ekologisten tavoitteiden vaikuttavuus on olematon. Vain sen mitä haluaa ensimmäiseksi, voi saada.

Sama on henkilökohtaisesti: työprojektissani minun ensisijainen tavoitteni on selvitä tehtävästä läpi (saada suunniteltua toiminnallisesti erityisen haastava rakennus edes auttavasti toimivaksi ja tehdä se erittäin tiukassa aikataulussa liian vähäisellä osaamisella ja kokemuksella). Toinen tavoitteeni, ekologisesti siedettävä rakennus, ei tule toteutumaan. Vain ensimmäisiin prioriteetteihin riittää resursseja.

Sama on kaikissa hankkeissa. Ja rakennushankkeen ensimmäinen prioriteetti on aina muu kuin ekologinen kestävyys.

Silti, jokaisella rakennuksella on isoja ympäristövaikutuksia. Yleensä mitä vähemmän asiaa ajatellaan, sitä isompia.

En ole täysin toivoton rakentamisen ympäristövaikutusten suhteen. En vain usko lainkaan vapaaehtoisuuteen. Muut tavoiteet ajavat aina ympäristötavoitteiden yli. Näen sen joka päivä.

Uskon velvoittavaan säätelyyn, ja sitä kautta syntyviin innovaatioihin. Ne asiat huomioidaan kyllä, mitkä on pakko. Asuntojen vessoihin mahtuu nykyään pyörätuolilla, koska laki vaatii. Pihoihin rakennetaan hulevesikasetteja ja -altaita, koska asemakaava vaatii.

Ihmiset eivät ole valmiita maksamaan ympäristöystävällisistä ratkaisuista (esim. puukerrostaloasunnosta ei haluta maksaa enempää kuin betonisesta), joten laki ja rahoitus lienevät ainoat keinot vaikuttaa. Rahoituksesta en osaa paljoa sanoa. Rakentamislaki on juuri uusitumassa, ja siinä ilmastoasioita huomioidaan. En kuitenkaan tiedä odotanko uudelta rakentamislailta kovin paljoa. Hiilijalanjäljen laskennasta ei ole paljoa iloa, jos raja-arvot eivät ole niin tiukkoja, että ne vaikuttaisivat suunnitteluun. En tiedä kuka raja-arvot päättää, mutta jos sen tekee tuleva hallitus, niin se tullee olemaan muotoa: hiilijalanjälkeä saa vapaaehtoisesti ja markkinaehtoisesti pienentää halutessaan, jos siitä ei aiheudu millekään osapuolelle mitään haittaa. Paitsi luonnolle. Sitä ei lasketa.

Niin, kokoomuslaista ympäristöhenkeä löytyy sekä hallituksesta että näppäimistön takaa. Toivon itseni tueksi parempaa rakentamisen lainsäädäntöä ja hallituksen tueksi kunnianhimoista EU-ympäristöpolitiikan selkärankaa. Omalla rangalla ei tunnu kumpikaan pääsevän kovin hyviin tuloksiin.

Lopuksi. Bonuksena eli neljäntenä asiana sanottakoon: vaikka kirjoitan tänne enimmäkseen synkistä asioista (kuten nimi Mustat päiväkirjat jo kertoo), kirjoittaminen on silti hyvin antoisaa. Mustien asioiden järjestely tuo mieleen tilaa ja selkeyttä. Tällä kertaa kirjoittamiselle avautui aikaa, kun mies lähti lasten kanssa mummulaan yökylään. Haluaisin kirjoittaa enemmänkin, päähän pulpahtelee viikottain ajatuksia näistä asioista, mutta pienten lasten kanssa ei vain ole niin pitkää rauhallista hetkeä, että ajatukset saisi tekstiksi asti. Aika korjannee asian. (Jolloin voidaan käsitellä esim. sitä miltä tuntuu elää 1,5 astetta lämmenneessä maailmassa.)

Kirjoitti: Kakkonen