En itke smart casual -asussa / Kakkonen

Lähimetsäni ovat kaatuneet ja tulevat kaatumaan erilaisten kaupungin infrahankkeiden takia. Isoa tietä teollisuusalueelle levennettiin ja se osui mustikkametsääni. Kaksoisraiteen rakentaminen tulee syömään metsämaata rakkaimman lenkkipolkuni varresta, jossa vanhojen mäntyjen ja lahopuuviidakon keskellä kukkii keväisin ketunleipämeri. Jokin aukko sinne jo tehtiin, en tiedä miksi. Toisella puolella humisevasta männiköstä haukataan pian pala uudelle päiväkodille. Näyttää siltä, että uusi voimalinja tulee halkomaan lähellä olevan merenrantametsän. Se metsä, josta siivu leikattiin jo teollisuustielle, saattaa siivuuntua uudelleen vetyputken takia.

Kannatan kaksoisraidetta lämpimästi, vihreän siirtymän teollisuusinvestointejakin suurelta osin. Päiväkoti on ihan kiva juttu. Olen jopa itse töiden puolesta mukana osasta näistä hankkeista.

Silti nämä askarruttavat. Saavat mielen alakuloiseksi.

Kun hankkeita suunnitellaan, on helppo nimetä mille alueille ei ainakaan saa mennä: olevat kiinteistöt, tiet, luonnonsuojelualueet, rakennetut puistot, suojaetäisyydet sinne, ja suojaetäisyydet tänne. Ja kas, jäljellä on lähimetsät. Näennäisesti tyhjät alueet, vähän epämääräiset kaistaleet siellä ja täällä. Kaupunki omistaa maat, joten alueet on helppo ottaa käyttöön. Lintujen pesät, maastopyöräpolut, mustikkamättäät ja jänisten reitit eivät näy niillä karttatasoilla, joilla hankkeita suunnitellaan.

Pala kerrallaan (ja usein ihan hyvästä syystä), lähimetsät sirpaloituvat pois. Luontoselvityksissä ei löydy lailla suojattuja lajeja. Räkättirastaan pesästä ei ole kukaan kiinnostunut. Tavallinen luonto häviää hanke kerrallaan.

Entä jos arvot olisivat toisinpäin: karttatutkielmia tehdessä ensimmäisenä ruksittaisiin pois alueet, joissa luontoa on. Ne alueet on jo varattu. Sitten katsottaisiin: lunastetaanko voimalinjan takia mieluummin siipale pientaloaluetta vai purettaisiinko pari kerrostaloa? Voidaanko jostain tiestä luopua, ja hyödyntää sen linjaus voimalinjan käyttöön?

Näin ei tehdä, eikä tulla tekemään.

Välillä kohtaan töissäni puuhakkaita ihmisiä. Kasvu on hyvästä, raha on hyvästä. Enemmän on paremmin. Pyörät pyörimään ja maa kasvun tielle! Kuuntelen heitä jopa hieman kateellisena. Kuinka helppo maailmaa on rakentaa, jos käsittää luonnon ehtymättömäksi raaka-ainepankiksi, josta voi ammentaa loputtomasti.

Kohtaan myös ihmisiä, jotka sanovat: luonnonsuojelu jees. Kestävästi toimitaan, parempaa maailmaa rakennetaan. Tämä kanta ei estä heitä lainkaan kannattamasta myös runsasta lihansyöntiä, lentomatkailua, metsätalouden kasvattamista, yhä uusia kaivoksia ja niin edelleen. Ihmisillä on uskomaton kyky sisäisesti ristiriitaiseen ajatteluun.

Erilaisia maailmankuvia on raskasta kohdata. Erityisesti töissä kohtaan tilanteita, joissa puhuja olettaa minun olevan ns. tolkun ihminen. Minulle puhutaan linnuista riesana, joka hankaloittaa järkevien hankkeiden toteuttamista. Toivotaan ääneen, että mitään lintuja ei mistään löytyisi, ja manaillaan tahoja, jotka linnuista ovat kiinnostuneita.

Jos sattuu olemaan tilanne, jossa itseluottamusta löytyy, puolustan lintuja. Jos ei, olen hiljaa.

Sisälläni puheet herättävät mykkää itkua.

Tuntuu kuin itse olisin ne linnut. Ne puut, jotka voimalinjan edestä kaadetaan. Se räkättirastas, jonka pesä yhdessä yössä häviää.

Ja silti. Kyllä kaksoisraide kannattaa rakentaa. Raiteilla saadaan tavara ja ihmiset liikkumaan lähes päästöttömästi, joten hankkeet joilla liikennettä saadaan siirtymään kumipyöriltä ja lentokoneista raiteille, kannattavat kyllä. Johonkin rajaan asti tänne pohjoiseen kannattaa rakentaa päästötöntä teollisuutta, vaikka sen suorat luontovaikutukset voivat olla merkittävästi negatiiviset. Muualla maailmassa ne olisivat vielä negatiivisemmat.

Osa luontoa sirpaloivista hankkeista kannattaa luonnon takia tehdä, osa ei. Näen työssäni kumpiakin.

Ajatellaan vielä yksi näky: istutaan suunnittelukokouksessa smart casual -asuissa. Kuutioita on miljoonia, rahaa satoja miljoonia. Jokaisella edut ja eturistiriidat mielessään. Mitä pitää ainakin saada, mistä voidaan neuvotella. Yritän hahmottaa ihmisten asemia ja intressejä. Mietin mitä voin sanoa, mitä en, mihin kantoihin olen asemani puolesta sidottu.

Jos yhtäkkiä sanottaisiin: tämän vetyputkihankkeen takia kuolevat seuraavat eliöt: kilpikaarnamänty, mustikka, rahkasammal, seuraavat lahottajat joiden nimet ovat… Jos mentäisiin siihen metsään ja hyvästeltäisiin heidät kaikki. Siliteltäisiin kilpikaarnamännyn pintaa, katsottaisiin hyönteisiä, jotka sen onkaloissa elävät.

Täysin absurdi ajatus.

Turvaton ajatus.

Kun laitan päälleni smart casual -asun ja pakkaan läppärin laukkuun, puen päälleni haarniskan, joka peittää luontosuhteeni tunteet. Voimakkaana päivänä voin sanoa, että lintujen elinympäristöjä ei säädösten takia saa hävittää, ja että kannattaa ajatella hankkeen sujuvaa etenemistä ja imagohyötyjä, jos luontoarvot huomioidaan hyvin alusta lähtien. Mutta itkuun en voi purskahtaa. En voi kuvailla ketunleipämetsän kauneutta. En voi itkeä ääneen sitä surua, kun näen yli satavuotiaan männyn kaadettuna (jotta kaivinkone mahtuu viikon verran peruuttamaan sujuvasti).

En välttämättä toivo päätöksentekoa, joka perustuu itkuun kaadetun puun äärellä, mutta on hyvin raskasta toimia ympäristössä, jossa luontoon liittyvät tunteet täytyy tyystin kätkeä.

 

Kirjoitti: Kakkonen, joka ei todellisuudessa käytä töissään smart casual -asuja, vaan pukukoodi on ennemminkin rento smart casual, jossa myös farkut on sallittu.