Hiilikuplan päälle rakennettu maailma / Kakkonen

Muistan muutama vuosi sitten, kun ensimmäisen kerran tajusin, että hyvinvointivaltiomme on hiilikuplan päälle rakennettu. Ei tarvinne olla tiedemies voidakseen näin sanoa. Ennen fossiilisia polttoaineita kehitys oli hidasta, ja vasta fossiilienergian myötä homma lähti lentoon. Sehän on loogista, ajatellaan vaikkapa viljelyä. Hevos- ja ihmisvoimalla maanviljely oli rankkaa työtä. Kaikki työssä käytettävä energia oli tuotettava itse: piti viljellä heinää, jolla ruokittiin hevonen, jolla kynnettiin pelto, jolla viljeltiin ruokaa, jolla ruokittiin perhe. Ylijäämää jäi vähän. Yhtäkkiä traktorin myötä työn oravanpyörään ilmestyi ulkopuolista energiaa. Kierto ei ollutkaan enää suljettu, vaan hevonen liikkui ikään kuin itsestään, vuosimiljoonien takaisella energialla, muinaisista kasveista öljyksi tiivistyneellä energialla.

Aikaa ja energiaa vapautui valtavasti. Koululaiset opetettiin tekemään lähdeviitteitä. Huonoja hampaita ei vain kiskottu suusta, vaan niitä alettiin paikata. Tehtiin kruunuja ja siltoja. Kulttuuriympäristöjä alettiin inventoida. Nautittiin pihviä ja kanawokkia. Thaimaalaiset marjanpoimijat lensivät Suomeen poimimaan marjoja ja suomalaiset Thaimaahan uimaan.

Minä olen syntynyt vuonna 1988.

Minulle tämä maailma oli normaali.

Enää se ei ole.

Tuntui tosi oudolta ensimmäisen kerran tajuta, kuinka hyllyvällä perustalla minun rakas hyvinvointivaltioni lepää. Jokainen auto, jokainen mutteri alkoi epäilyttää. Kaikki minun tavallisen elämäni asiat olivat todistusta hiilikuplasta. Oli vaikea käsittää, että kaikki tuttu ja normaali ei olekaan ok. Ei, vaikka se on niin tavallista ja välttämätöntä.

Loogisesti voisi seuraavaksi ajatella, että fossiilienergian hyödyntäminen on ollut yksi suuri virhe.

Sellainen virhe, joka on räjäyttänyt tyttöjen lukutaidon kasvuun, pienentänyt lapsikuolleisuutta merkittävästi, tuonut tavalliselle ihmiselle mahdollisuuden kuunnella kaikkea maailman musiikkia ja perheille mahdollisuuden tavata muissa maissa asuvia sukulaisia.

Nykyinen elämänmuoto on minulle rakas.

Siksi onkin jännittävää, että fossiilienergialle on vaihtoehtoja.

On suorastaan ihmeellistä, että uusiutuvia energiamuotoja on olemassa. Tuulesta voi oikeasti saada ihan samaa energiaa kuin hiilestäkin. Nykyään vieläpä yhtä kustannustehokkaasti.

En osaa sanoa, onko uusiutuva energia lopulta kestävä tie, vai onko elämäntavassamme jotain niin pahasti pielessä, että seuraavaksi, vaikka saisimme globaalin energiaremontin tehtyä, olisimme kusessa vaikkapa luonnonvarojen ylikulutuksen takia. Voi olla.

Mutta minun pääni ei taivu siihen, ei ainakaan vielä. Siksi olen maanisen kiinnostunut siitä, kuinka iso osa maailman energiasta saadaan uusiutuvista energialähteistä (tällä hetkellä noin neljännes, mikä on vielä onnettoman vähän).

Luin pari vuotta sitten Pasi Toiviaisen kirjan Ilmastonmuutos. Nyt. Toiviainen ajatteli, että maailmanloppu on siinä, kun länsimaiset sivilisaatiot romahtavat ilmastokatastrofin seurauksena. Minä uskon, että kivikaudenkin elämässä oli elämisen arvoa, ja tulee olemaan, jos se vielä tulevaisuutemme on.

Mutta ennen kuin ilmastokatastrofin tuoma kivikausi on todellisuuttamme tässä ja nyt (tai niiden todellisuutta, jotka sinne asti selviävät hengissä), minä kellin vielä uusiutuvan energian unelmissa.

Haluaisin nimittäin pitää hampaani ja lukutaitoni.

Haluaisin niin vimmatusti.

Kirjoitti: Kakkonen