Kaksoistodellisuus Saharan yllä / Ykkönen

Kirjoitan tätä lentokoneessa Afrikan yllä. Olen työmatkalla, eikä olo voisi olla juuri ristiriitaisempi. Alla leviää Sahara, suuren koneen vieruspenkeillä istuvat matkakumppanit puhuvat omia kieliään. En ole lentänyt näin kauas vuosikausiin.

Totean: maailma ei ole totisesti pysähtynyt, vaikka minä olisinkin. Minun todellisuuteni on ehkä hidastunut lähiön pieniin, onnellisiin ympyröihin, sähköpyöräilyyn, kotimaanmatkailuun ja kasvisruokakokeiluihin, mutta miljoonat muut todellisuudet eivät ole. Nämä kaikki ihmiset ovat liikkeellä, Pariisin kentän Guccin ja Diorin liikkeet voivat hyvin, lentokenttäbussimatka toiseen terminaaliin kestää puoli tuntia. Mistään en huomaa, että ilmastonmuutos on ovella ja kolkuttaa.

Katson tätä kaikkea hämmentyneenä. Kun ilmastonmuutoksen todellisuus iskee tajuntaan, maailma näyttäytyy toisin. Ehkä kokemus vertautuu läheisen kuoleman aiheuttamaan havahtumiseen tai uskonnolliseen herätykseen, molemmista on kokemusta. Kaikki tavallinen paljastuu sietämättömän hauraaksi, uhatuksi ja hetkelliseksi.

Hämmentävintä tässä kokemuksessa on se, että vielä nyt kaikki on hyvin. Kaikki on ihan tavallisesti.

Elän jatkuvassa kaksoistodellisuudessa. Kun kokoan onnellisena uuden kodin kirjahyllyä, jokin osa päästäni miettii samalla sitä, mihin asti meri vielä nousee, murtuuko maaperä liiasta vedestä tai milloin loputon talvisade syövyttää tiiliseinän. Syön tyytyväisenä pakastimesta anopin antamia mustikoita ja mietin samalla, miten pitkään niitä vielä saa. Iloitsen ensimmäisistä kevään aurinkoisista päivistä ja pelkään liian kuivaa ja kuumaa kesää.

On toki todettava, että mieleni on tällainen. Se näkee uhkia kaikkialla. Se varautuu pahimpaan, koska niin on turvallista. Se on luvattoman taipuvainen suuriin linjoihin ja Messias-syndroomaan. Sellainen se vain on. Jos se olisi toisenlainen, en ehkä ajattelisi ihan näin totaalisesti.

Mutta on myös niin, että uhan kääntöpuolena on harvinaislaatuinen, miltei riipivä onni. Elämän suurin ja syvin tyytyväisyys asuu kolhon kerrostalomme asunnossa, 80-luvun estetiikan ja hajalleen levinneiden lelujen keskellä, se hyrisee siellä. Se silittää minua pikkuiseni käsin, se kietoutuu minun ympärilleni illalla lämpimänä ja puhtaana peittona, se hyväilee minua lähimetsän männynrungossa ja kuusenneulasessa. Elämän itkettävä, hauras hyvyys, joka minulla vielä on.

Miten hyvin on nyt!

Kirjoitti: Ykkönen