Messias on täällä / Ykkönen

Poikkean kerrankin identtisen aivoni, Kakkosen ajatuksista. Passiivisuuden sijaan seilaan tällä hetkellä ilmastoaktiivisuuden aallonharjalla. SE on koko ajan mielessä. Ajattelen sitä tiskatessani, lenkillä, illalla sohvalla makoillessa ja päivällä töiden lomassa. En ajattele ahdistusta, vaan mieleni pyörii maanisesti erilaisten ilmastoratkaisujen ympärillä. Olo on innostunut, lähes kaikkivoipainen. Ilmastonmuutos voi tuntua myös tältä.

Olen nyt runsaan parin vuoden ajan pyöritellyt ilmastoajatuksia aktiivisesti mielessäni. Tähän aikaan on mahtunut monta ahdistuksen, toiminnan, innostuksen, tasaantumisen ja passiivisuuden sykliä. Tiedän jo, että nämä seuraavat toistaan. Niin ne näyttävät tekevän myös Kakkosella ja Kolmosella.

Luulen kuitenkin, että Kakkosen ja Kolmosen ilmastoajatusten syklistä minua erottavat messiaaniset hetket. Ajattelen tasaisin väliajoin syvän innostuksen vallassa, että hittolainen – tässä on nyt maailma kiinnostavin haaste, tässä on jotakin, jonka puolesta pyristellä. Minähän hitto soikoon ratkaisen tämän! Olen valtavan innoissani. Luen iltatolkulla artikkeleita, kahlaan läpi podcasteja, perustelen blogeja, lobbaan työpaikalla ja kirjoittelen aukirevittyjen kirjekuorien selkämyksiin sekalaisia idealistoja. Pää suhisee ajatuksia ja tekemiseni merkityksellisyyttä.

Muistan yhdenkin koomisen hetken reilun vuoden takaa äitiyslomalta. Olin juuri tällaisessa innostusputkessa. Työntelin nukkuvaa lasta kärryissä ja kuuntelin ruotsalaista Klimatpodden -podcastia (Ihan hyvää kuunneltavaa, mutta liikkuu usein aika pienissä detaljeissa. Minua kiinnostaisivat enemmän systeemitason muutokset ja ilmastopolitiikka. Klimatpoddenissa korostuvat yksittäisten ihmisten valinnat.) Aurinko paistoi, oli kevät ja olin kirkkaan messiaanisessa varmuudessa, että ilmastonmuutos saadaan ratkaistua, kun minullakin on nämä tuhat ja sata ideaa. Minua vain kaihersi se, että MITÄ MINÄ SITTEN TEEN?!?!?! Mistä innostua, kun kaikkein suurin ongelma on saatu ratkaistua? Eihän maailma voi tulla sillä tavalla valmiiksi!

Noh. Realismi hiipii kuvioihin aina tasaisen varmasti. Palaan supersankarin roolistani takaisin lähiön sohvan laiskanpulskeaksi mammaksi. Yritän hengettömästi pitää elossa ja toiminnassa niitä aloitteita, jotka messiaspuuskassani panin alulle, mutta toivon salaa, että agitoimani ihmiset unohtaisivat, että minulla oli mitään näiden asioiden kanssa tekemistä. (En ymmärrä, millä energialla vaikkapa Greta Thunberg jaksaa tarpoa näiden soiden läpi. Eikö jonakin perjantaina tekisi vain mieli jäädä köllöttelemään, kun ei ole inspiratsioonia eikä hengen tulta? Meidän kaikkien onneksi luulen, että Greta on tässä erilainen kuin minä. Kuvittelisin, ettei hän ole liikkeellä niinkään häilyvästä hengen palosta kuin loogisesta vakuuttuneisuudesta, että se, mitä hän tekee, on välttämätöntä.)

Vaikka laiskanpulskeus ja nuhju on väistämättä edessä, on innoituksen hetkistä otettava kaikki irti, kun ne kohdalle osuvat. Tulta on myös ruokittava. Tällä kertaa kipenän sytytti Pariisin sopimuksen arkkitehdin, costaricalaisen diplomaatti Christiana Figueresin ja tämän työparin Tom Rivett-Carnacin kirja The Future We Choose. Tartuin siihen vähän nihkeillen, kun en olisi nyt jaksanut näitä ilmastoasioita, mutta päädyinkin ilmastoinnostuksen pyörteisiin.

Kirja herättää ajattelemaan kuten messias vaunulenkillään – tässä olisi nyt hommaa, eiköhän panna toimeksi. Tällä vuosikymmenellä ihmiskunta joko saa käynnissä olevan ilmastonmuutoksen hallintaan tai sitten se juna menee. Kirjan viesteistä kaksi on jäänyt mieleen: ihmiset keskimäärin yliarvioivat sen, mitä voivat saavuttaa vuodessa ja aliarvioivat sen, mitä on mahdollista saavuttaa kymmenessä vuodessa. Meillä on vielä tuo kymmenen vuotta aikaa. Siinä ajassa ehtii puolittaa päästöt ja pysyä Pariisin polulla. Toinen ajatus on tämä vanha tuttu 1900-luvun kansanliikkeiden tutkimus: kun 3,5 prosenttia valtion väestöstä osallistuu rauhanomaiseen kansanliikkeeseen jonkin asian puolesta, muutos tapahtuu. Minä olen osa tuota muutosta. Se tuntuu toisinaan myös iloiselta, innostavalta, jopa ihanalta.

Kirjoitti: Ykkönen

ps. Figueresilla ja Rivett-Carnacilla on myös podcast Outrage and Optimism, johon tietty olen koukussa.(Tämä podi vastaa Klimatpoddenia enemmän systeemitason toiveisiini, mutta ehkä kaipaisin vielä enemmän tiukkaa faktaa ja myös ristiriitaisia ja kaksikon ajattelua kritisoivia ääniä. Podcast voi mennä helposti hymistelyksi ja höpöttelyksi. Samaa mietin väliin myös kaksikon kirjaa lukiessa. Ilmastonmuutoksen vastaisen toiminnan ei lähtökohtaisesti tarvitse pitää sisällään vaikkapa meditaatiota, vasemmistolaisuutta tai pasifismia – eikä näin toki väitetäkään, vaikka näistä kirjassa puhutaan. Tyylit ovat monet, tulos ratkaisee.)

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *