Seikkailu, jolle ei ole vaihtoehtoa / Kakkonen

Aamuisin, kun minä yritän karistaa unenpöpperöä silmistäni ja vauvani killittää minua kirkkain silmin, silittelen monesti sen pyöreää mahaa ja kysyn siltä: Oletko valmis seikkailuun? Vauva nauraa, se katsoo minua iloisin silmin, antaa leveän hymyn vallata kasvonsa, heiluttaa käsiä ja jalkoja. Koko sen olemus huutaa: Olen!

Minä hymyilen. Minulla on maailman ihanin vauva!

Välillä en meinaa kestää näitä tilanteita. Minuun iskee lamauttava pelko. Pelossa ei ole sanoja. En edes itke. Sisälläni on vain jotain hyvin hyvin raskasta. Minun pieni vauvani, joka ei ole mitenkään valinnut syntyvänsä juuri nyt. Lapsi, joka on täynnä vilpitöntä optimismia. Se haluaa oppia, se haluaa mukaan, sen katse on täynnä luottamusta. Se ei tiedä vielä yhtään, kuinka raskaasti sitä on petetty. Kuinka törkeästi sen tulevaisuus on uhattuna.

Olen ajatellut viime aikoina paljon kivikautta. Elettiin silloinkin. Vauvat olivat silloin ihan samanlaisia. Ne katsoa killittivät, nauroivat, halusivat päästä mukaan kaikkeen mitä niiden ympärillä oli. Moni vauva ei selvinnyt ensimmäisestä vuodestaan, mutta silti on selvää, että vauvuus, vauvan olemus, oli silloin ihan sama kuin nyt.

Minun vauvani saa sekä yltäkylläisemmän elämän alun kuin kukaan esivanhemmistaan että synkimmät tulevaisuuden pelot. Tai en tiedä, kumpi on pelottavampaa: se, ettei tiedä säilyykö oma lapsi hengissä, vai se, ettei tiedä säilyykö maailma lapsen ympärillä pystyssä? Kivikaudella iso osa lapsista kuoli. Se oli silloin normaalia, osa luonnollista elämänjärjestystä. Yhteisö, kulttuuri, elämäntapa ei siitä järkkynyt. Kalastus jatkui. Nyt minun vauvani henkeä ei akuutisti uhkaa mikään, mutta minä en tiedä ollenkaan mitä maailmalle sen ympärillä tapahtuu. Jatkuuko kalastus vai romahtavatko järjestelmät vauvani elämän alta?

Pelolle on hankala laittaa mittasuhteita. On tosi vaikeaa sanoa, mikä on perusteltua pelkoa. Mitä ilmastonmuutos oikeasti tulee tarkoittamaan?

Onko ilmastonmuutos sitä, että talvisin kävelyteistä tulee niin liukkaita, että luunmurtumat lisääntyvät? Kestän sen.

Onko ilmastonmuutos sitä, että talvi tulee tarkoittamaan täällä neljää pimeää vesisadekuukautta? Kärsin ja ahdistun, mutta kestän.

Onko ilmastonmuutos sitä, että meillä ei ole enää varaa hoitaa kaikkia sairauksia? Murheellista, mutta siedettävissä.

Onko ilmastonmuutos sitä, että meiltä loppuu ruoka? Sitä minä en kestä.

Minä en tiedä mitä ilmastonmuutos tarkoittaa. Ei toki tiedä kukaan muukaan. Ensinnäkään kukaan ei tiedä paljonko maailma lämpenee. Toisekseen kukaan ei tiedä mitä mikin astemäärä käytännössä tarkoittaa. Sitä ei tiedetä, miten luonto lopulta reagoi lämpenemiseen, eikä varsinkaan sitä, miten ihmisten yhteiskunnat joustavat tai murenevat.

Kun en tiedä, pelot ottavat vallan. Puhtaimmillaan pelko on sanatonta. Kuristava tunne, jähmetys joka valtaa koko kehon. Kauhu.

Olen yrittänyt purkaa pelkoa konkretiaksi. Ilmastonmuutos tarkoittaa myrskyjä. Kuivuutta. Helteitä. Merenpinnan nousua. Ilmastonmuutoksen seurauksiin voi kuolla. Voi hukkua. Voi kuolla nälkään. Voi saada jonkin tarttuvan taudin.

Kauhuun ei kuitenkaan kuole.

Kävi ilmastonmuutoksen kanssa taistelussa miten vain, minun elämäni tavallisuus tulee säilymään loppuun asti. Minä nukun ja valvon, syön ja ulostan, ponnistelen ja turhaudun. Jos elämän resurssit häviävät altani, minä kuolen. Mutta sitä ilmastonmuutos ei voi minulta viedä, että minä rakastan lastani, ja yritän elää sen kanssa niin hyvän elämän kuin pystyn. Siinä elämisen raossa mikä meillä on ja mitä tulee.

Seikkailulle ei ole vaihtoehtoja.

Kirjoitti: Kakkonen