On tammikuu ja maa Pohjanmeren rannallakin melkein mustana. Kunnon pakkasta ei näy ei kuulu. On todettava: talvista on tullut täysin epäluotettavia. Ilmastonmuutos on jo saanut täällä pohjoisen turvasatamassakin ison erävoiton.

Kun vesi lotisi yössä ulkona ikkunapelteihin, näin sisällä peiton alla unta. Unessa katsoin puhelimelta sääennustuksia. Oho! Parin päivän päästä +27°C. Keskellä talvea! Skrollasin eteenpäin. Kohta +50°C. Pyörittelin silmiä: Suomessa tammikuussa +50 astetta lämmintä! Tajusin: tämä on menoa. Nyt on tiputtu jyrkänteen reunalta, keikahdettu oikein kunnolla. Ilmastonmuutos on riistäytynyt käsistä, ja kysymys on enää siitä, ehdinkö ottaa loppuliusussa lapseni kädestä kiinni. Tuhoudummeko brutaalisti vai kauniisti toistemme syleilyssä.

Olen aina inhonnut maailmanlopun manauksia.

Minusta ne ovat älyllisesti laiskoja ajatuksia, tietynlaista toiveajattelua, joka vapauttaa ottamasta vastuuta nykyhetkestä, tarttumasta kaiken tahmeaan epämääräisyyteen ja rupeamasta hommiin. On helppo sanoa, että kaikki tuhoutuu, että mitään ei ole tehtävissä. Silloin mitään ei tarvitse tehdä.

No, fakta on, että kaikki ei tuhoudu. Maapallon ilmastonmuutos ei aja maailmankaikkeuden kaikkia aurinkoja ja planeettoja tuhoon. Se ei tuhoa edes omaa planeettaamme. Vuoret ja meret säilyvät. Elämä jatkuu. Jos oikein urakalla sössimme, ihmisen taival voinee päättyä. (Sitä ilmeisesti usein tarkoitetaan, kun puhutaan maailmanlopusta, mikä on minusta totaalisen virheellinen ilmaus ihmiskunnan lopulle.) Mikään IPCC:n raportti ei liene kuitenkaan maalannut tulevaisuudenkuvaa, jossa ihmislaji pyyhkiytyisi pois, eivät edes ne karuimmat.

Mutta jotain pelottavaa moni vakavasti otettava tiedejulkaisu on maalannut.

Nimittäin: voi olla, että lämpenemisessä jonkin rajan saavutettuamme lämpötilan nousu ei pysähdykään siihen. Eli vaikka päästöt lakkaisivat, lämpeneminen ei lakkaa. Maapallon järjestelmät voivat mennä epävakaaseen tilaan, josta ne alkavat hakea uutta tasapainoa. Tasapaino voi löytyä vaikka kymmenen astetta nykyistä lämpimämmästä maailmasta. (Ja jos joku miettii, että onko se niin asteen päälle, niin on se. 1,5 ja kahden asteen välillä on jo huomattava ero vaikutusten vakavuudessa, ja mitä korkeammalle noustaan, sitä enemmän tuhoa yksi asteen kymmenyskin lisää.)

Käytännössä kyse on siitä, että esimerkiksi ikiroudan alta alkaa purkautua merkittäviä määriä metaania, joka lämmittää ilmakehää, joka sulattaa ikiroutaa, joka vapauttaa metaania, joka lämmittää ilmakehää… Eli ihmiskunnan päästöt toimivat vain alkupanoksena, joka saa aikaan luonnollisten hiilivarastojen purkautumisen, ja sen myötä aivan totaalisen keikahduksen maapallon järjestelmissä.

Asialle on englanninkielinen nimi tipping point. Suomeksi puhutaan keikahduspisteestä.

Minulle ajatus keikahduspisteestä on ehkä pelottavin ilmastonmuutoksen skenaarioista.

Ensinnäkään kukaan ei tiedä missä se on. Kolmessa asteessa, viidessä asteessa? Toiseksi, on hirveää ajatella, että koko ilmastokysymys liukuisi vaikutusmahdollisuuksiemme ulkopuolellle. Jos tämä nykyinen tilanne, kun kansainväliset sopimukset junnaavat paikoillaan, on äärimmäisen turhauttava, keikahduspisteen jälkeen kaikki sopimukset olisivat tyystin yhdentekeviä. Voi olla, että ei menisi kauaa siihen, ettei sopimuksentekijöitäkään enää olisi. Että maapallon olosuhteet muuttuisivat niin rajusti, ettei ihmislaji selviäisi muutoksesta.

Ajatus keikahduspisteestä on niin hirveä, että minun on pakko ottaa Mauno Koiviston ajatus käyttöön: Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.

Hyvin käymisellä tarkoitan sitä, että saamme paskaa niskaan sen verran kuin olemme taivaalle sitä itse tupruttaneet. Siinäkin riittää taistelua enemmän kuin tarpeeksi.

Kirjoitti: Kakkonen

Jälkikirjoitus: Juuri kun olin saanut tyynnyteltyä itseni Mauno Koiviston optimismiin, tulin lukeneeksi Tiede-lehden artikkelin, joka kertoi, että arktisen alueen maaperä on muuttunut hiilinielusta hiilen lähteeksi. Järkytyin. Onko keikahduspiste salaa jo saavutettu? Kun tarkemmin ajattelee, keikahduspisteen ylitystä ei varmaan huomata tuoreeltaan. Ehkä se huomataan vasta, jos ilmastotoimet eivät purekaan niin kuin niiden pitäisi.