Jeesusjuttuja / Kakkonen

On marraskuun viimeinen viikko. Viikon kestänyt talvi on ohi. Taivaalta sataa selvää vettä ja lumesta on jäljellä vähän harmaata loskaa ja mustaa jäätä. Asvaltti kiiltää katulamppujen valossa. Aurinko nousee yhdeksän jälkeen ja laskee ennen kolmea. Ei sitä toki siinä välissäkään näy: päivä on yksi harmaa rantu kahden pimeän välissä, niin kuin jossain kirjallisessa teoksessa joskus todettiin.

Olo on niin kuin sääkin. Arki vastustaa, kaikki tuntuu raskaalta ja takkuiselta. Vastoinkäymiset kasvavat vuoriksi, ja päivät kuluvat näillä vuorilla kiroillessa.

On siis hyvä hetki ajatella ilmastoa ja luontokatoa.

Aloitetaan Jeesuksesta. Hänen ratkaisumallinsa maailman ongelmiin vetoaa minuun: antaa itsensä ristiinnaulittavaksi, ja pelastaa sillä ihmiskunta sen synneistä. Melko pienellä panoksella pelastettu!

Jos minä olisin voinut mennä ristille pelastaakseni maailman ihmisten aiheuttamalta ympäristökatastrofilta, olisin tehnyt sen jo monet kerrat.

Ongelma on siinä, että ristiinnaulitsemisesta ei ole mitään hyötyä.

(Kuvitelkaa tavallinen suomalainen kaupunki, sen betoninen keskusta. Loskaa sulamassa katujen reunoilla. Ihmiset kävelevät kyyryssä sisätilasta sisätilaan. Keski-ikäinen nainen raahaa ristiä kadun reunassa, pystyttää sen ja vaivalla köyttää itsensä siihen roikkumaan (itsensä naulaaminen kun on hankalaa). Ketään ei kiinnosta. Nykyään on niin paljon noita mielenterveysongelmia. Poliisi käy hakemassa naisen pois. Hänet viedään kotiin, sillä voidaan tulkita, ettei itsemurha ole kuitenkaan aivan akuutti riski, eikä mielenterveyspalveluita riitä näin hyväkuntoisille tapauksille.)

Havahduin ympäristöasioihin joskus varhaisessa murrosiässä. Näiden yli kahdenkymmenen vuoden aikana en ole onnistunut löytämään ympäristöasioissa tasapainoa aktiivisuuden ja alistumisen välillä.

Jeesuksen ratkaisumallia ovat itsemurhaiskijät kokeilleet monet kerrat eri aatteiden alla, eivätkä tulokset vakuuta. Greta Thurnbergin aloittama passiivinen vastarinta puhuttelee, mutta rehellisesti sanottuna en tunne mitään henkilökohtaista vetoa aktivismiin. Jollain tasolla uskon, että sillä voi olla vaikutusta ja arvostan paljon ihmisiä jotka ovat valmiita aktivismiin, mutta oma palo toimintaan puuttuu. Ympäristöaktivismin osaltaan aiheuttama yhteiskunnallinen polarisaatio ei houkuttele myöskään yhtään, vaikka uskonkin että ympäristöliikkeiden totuus on oikeampi kuin janan toisessa päässä olevan äärioikeiston tarjoamat totuudet. (Myöskään keskitie ei vie meitä onneen, vaan kolme astetta lämpimämpään maailmaan ja keskelle huomattavan vakavia ympäristökatastrofeja.)

Alistumisen tietä olen koetellut myös vahvasti. Se on minulle jonkinlainen turvasatama, johon aina palaan, kun ahdistus kasvaa. Ajattelun perusta on seuraava: olen vain yksi kahdeksasta miljardista ihmisestä. Vaikutusmahdollisuuteni ovat hyvin pienet.

Joillain ihmisillä on kuitenkin uskoa vaikuttamiseen, ja se on hämmentävää. Emma Kari ja Mari Pantsar perustavat luontokadon torjuntaan keskittyvän yrityksen. Greta Thurnberg antaa elämänsä ympäristöaktivismille. Havumetsän lapset kertovat intohimoisista metsäaktivisteista. Tällaiset ihmiset aiheuttavat epäilyksen säröjä alistumisen rauhaani.

(Voi olla, että myös minä olen joillekin toisille ihmisille tällainen hahmo, tosin en yhtä innostava kuin vaikka positiivinen Emma Kari. Minä olen se vähän raskas ihminen, joka aina jaksaa ottaa ympäristöasiat esiin ja elää itse kuin jeesus. Ihminen, jonka seurassa tulee hieman syyllinen olo, kun itse ei jaksa tehdä niin paljoa. On hirveää olla sellainen ihminen.)

Jotta jotain jaksaa tehdä, sen täytyy olla jollain tasolla palkitsevaa. En ole kokeillut ympäristöaktivismia kuin muutaman mielenosoituksen ja Elokapinan perehdytyksen verran. Voi olla, että sitä on vielä kokeiltava, sillä asia mietityttää minua säännöllisesti. (Muut asiat olen jo tehnyt: oma arki kestäväksi, töissä ympäristöasioiden edistäminen kaikilla minulla käytettävissä olevilla keinoilla ja äänestäminen. Jäljellä on oikeastaan enää aktivismi ja politiikkaan lähteminen.) Suurin syy, miksi en ole lähtenyt politiikkaan tai aktivismiin, on se, etten koe niiden vaatimaa käytännön tekemistä lainkaan houkuttelevana tai palkitsevana.

Minusta olisi äärimmäisen vastenmielistä seisoa torilla ja puhua Penan kanssa bensan hinnasta. Ajatus, siitä että kylttityöpajassa askartelisin hallituksen toimia vastustavia plakaatteja, ei oikein lohduta, kun mielessä siintelevät sulavat jäätiköt ja kuivuvat savannit. Ympäristöongelmat ovat niin valtavia, että on vaikea motivoitua tekemään sen kokoluokan toimia, mitä itsellä on käytettävissä. Ne, jotka ovat itselle helppoja, menevät (kuten oman elämän sovittaminen ympäristön rajoihin), mutta niistä, jotka tuntuvat vastenmielisiltä, on vaikea löytää tekemisen palkitsevuutta. Jos tekeminen ei palkitse, ihminen uupuu.

Ongelma siis on: Ei kannata yrittää olla Jeesus, koska kansanjoukot eivät seuraa minua. Juudaksen ratkaisu, eli silkka oman edun tavoittelu, houkuttelee välillä, mutta ei sekään lopulta tunnu mielekkäältä tieltä. Lähimpänä elämääni taitaa olla farisealaisuus. Kuvaus sopii: keskittyminen omaan nuhteettomuuteen ilman järin myötätuntoista suhtautumista kanssaeläjiin tai uusia ratkaisuja, jotka toisivat toivoa maailmaan.

Kirjoitti: Kakkonen

Puheenaiheet Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta

En itke smart casual -asussa / Kakkonen

Lähimetsäni ovat kaatuneet ja tulevat kaatumaan erilaisten kaupungin infrahankkeiden takia. Isoa tietä teollisuusalueelle levennettiin ja se osui mustikkametsääni. Kaksoisraiteen rakentaminen tulee syömään metsämaata rakkaimman lenkkipolkuni varresta, jossa vanhojen mäntyjen ja lahopuuviidakon keskellä kukkii keväisin ketunleipämeri. Jokin aukko sinne jo tehtiin, en tiedä miksi. Toisella puolella humisevasta männiköstä haukataan pian pala uudelle päiväkodille. Näyttää siltä, että uusi voimalinja tulee halkomaan lähellä olevan merenrantametsän. Se metsä, josta siivu leikattiin jo teollisuustielle, saattaa siivuuntua uudelleen vetyputken takia.

Kannatan kaksoisraidetta lämpimästi, vihreän siirtymän teollisuusinvestointejakin suurelta osin. Päiväkoti on ihan kiva juttu. Olen jopa itse töiden puolesta mukana osasta näistä hankkeista.

Silti nämä askarruttavat. Saavat mielen alakuloiseksi.

Kun hankkeita suunnitellaan, on helppo nimetä mille alueille ei ainakaan saa mennä: olevat kiinteistöt, tiet, luonnonsuojelualueet, rakennetut puistot, suojaetäisyydet sinne, ja suojaetäisyydet tänne. Ja kas, jäljellä on lähimetsät. Näennäisesti tyhjät alueet, vähän epämääräiset kaistaleet siellä ja täällä. Kaupunki omistaa maat, joten alueet on helppo ottaa käyttöön. Lintujen pesät, maastopyöräpolut, mustikkamättäät ja jänisten reitit eivät näy niillä karttatasoilla, joilla hankkeita suunnitellaan.

Pala kerrallaan (ja usein ihan hyvästä syystä), lähimetsät sirpaloituvat pois. Luontoselvityksissä ei löydy lailla suojattuja lajeja. Räkättirastaan pesästä ei ole kukaan kiinnostunut. Tavallinen luonto häviää hanke kerrallaan.

Entä jos arvot olisivat toisinpäin: karttatutkielmia tehdessä ensimmäisenä ruksittaisiin pois alueet, joissa luontoa on. Ne alueet on jo varattu. Sitten katsottaisiin: lunastetaanko voimalinjan takia mieluummin siipale pientaloaluetta vai purettaisiinko pari kerrostaloa? Voidaanko jostain tiestä luopua, ja hyödyntää sen linjaus voimalinjan käyttöön?

Näin ei tehdä, eikä tulla tekemään.

Välillä kohtaan töissäni puuhakkaita ihmisiä. Kasvu on hyvästä, raha on hyvästä. Enemmän on paremmin. Pyörät pyörimään ja maa kasvun tielle! Kuuntelen heitä jopa hieman kateellisena. Kuinka helppo maailmaa on rakentaa, jos käsittää luonnon ehtymättömäksi raaka-ainepankiksi, josta voi ammentaa loputtomasti.

Kohtaan myös ihmisiä, jotka sanovat: luonnonsuojelu jees. Kestävästi toimitaan, parempaa maailmaa rakennetaan. Tämä kanta ei estä heitä lainkaan kannattamasta myös runsasta lihansyöntiä, lentomatkailua, metsätalouden kasvattamista, yhä uusia kaivoksia ja niin edelleen. Ihmisillä on uskomaton kyky sisäisesti ristiriitaiseen ajatteluun.

Erilaisia maailmankuvia on raskasta kohdata. Erityisesti töissä kohtaan tilanteita, joissa puhuja olettaa minun olevan ns. tolkun ihminen. Minulle puhutaan linnuista riesana, joka hankaloittaa järkevien hankkeiden toteuttamista. Toivotaan ääneen, että mitään lintuja ei mistään löytyisi, ja manaillaan tahoja, jotka linnuista ovat kiinnostuneita.

Jos sattuu olemaan tilanne, jossa itseluottamusta löytyy, puolustan lintuja. Jos ei, olen hiljaa.

Sisälläni puheet herättävät mykkää itkua.

Tuntuu kuin itse olisin ne linnut. Ne puut, jotka voimalinjan edestä kaadetaan. Se räkättirastas, jonka pesä yhdessä yössä häviää.

Ja silti. Kyllä kaksoisraide kannattaa rakentaa. Raiteilla saadaan tavara ja ihmiset liikkumaan lähes päästöttömästi, joten hankkeet joilla liikennettä saadaan siirtymään kumipyöriltä ja lentokoneista raiteille, kannattavat kyllä. Johonkin rajaan asti tänne pohjoiseen kannattaa rakentaa päästötöntä teollisuutta, vaikka sen suorat luontovaikutukset voivat olla merkittävästi negatiiviset. Muualla maailmassa ne olisivat vielä negatiivisemmat.

Osa luontoa sirpaloivista hankkeista kannattaa luonnon takia tehdä, osa ei. Näen työssäni kumpiakin.

Ajatellaan vielä yksi näky: istutaan suunnittelukokouksessa smart casual -asuissa. Kuutioita on miljoonia, rahaa satoja miljoonia. Jokaisella edut ja eturistiriidat mielessään. Mitä pitää ainakin saada, mistä voidaan neuvotella. Yritän hahmottaa ihmisten asemia ja intressejä. Mietin mitä voin sanoa, mitä en, mihin kantoihin olen asemani puolesta sidottu.

Jos yhtäkkiä sanottaisiin: tämän vetyputkihankkeen takia kuolevat seuraavat eliöt: kilpikaarnamänty, mustikka, rahkasammal, seuraavat lahottajat joiden nimet ovat… Jos mentäisiin siihen metsään ja hyvästeltäisiin heidät kaikki. Siliteltäisiin kilpikaarnamännyn pintaa, katsottaisiin hyönteisiä, jotka sen onkaloissa elävät.

Täysin absurdi ajatus.

Turvaton ajatus.

Kun laitan päälleni smart casual -asun ja pakkaan läppärin laukkuun, puen päälleni haarniskan, joka peittää luontosuhteeni tunteet. Voimakkaana päivänä voin sanoa, että lintujen elinympäristöjä ei säädösten takia saa hävittää, ja että kannattaa ajatella hankkeen sujuvaa etenemistä ja imagohyötyjä, jos luontoarvot huomioidaan hyvin alusta lähtien. Mutta itkuun en voi purskahtaa. En voi kuvailla ketunleipämetsän kauneutta. En voi itkeä ääneen sitä surua, kun näen yli satavuotiaan männyn kaadettuna (jotta kaivinkone mahtuu viikon verran peruuttamaan sujuvasti).

En välttämättä toivo päätöksentekoa, joka perustuu itkuun kaadetun puun äärellä, mutta on hyvin raskasta toimia ympäristössä, jossa luontoon liittyvät tunteet täytyy tyystin kätkeä.

 

Kirjoitti: Kakkonen, joka ei todellisuudessa käytä töissään smart casual -asuja, vaan pukukoodi on ennemminkin rento smart casual, jossa myös farkut on sallittu.

Puheenaiheet Mieli Uutiset ja yhteiskunta Vastuullisuus