Jeesusjuttuja / Kakkonen
On marraskuun viimeinen viikko. Viikon kestänyt talvi on ohi. Taivaalta sataa selvää vettä ja lumesta on jäljellä vähän harmaata loskaa ja mustaa jäätä. Asvaltti kiiltää katulamppujen valossa. Aurinko nousee yhdeksän jälkeen ja laskee ennen kolmea. Ei sitä toki siinä välissäkään näy: päivä on yksi harmaa rantu kahden pimeän välissä, niin kuin jossain kirjallisessa teoksessa joskus todettiin.
Olo on niin kuin sääkin. Arki vastustaa, kaikki tuntuu raskaalta ja takkuiselta. Vastoinkäymiset kasvavat vuoriksi, ja päivät kuluvat näillä vuorilla kiroillessa.
On siis hyvä hetki ajatella ilmastoa ja luontokatoa.
Aloitetaan Jeesuksesta. Hänen ratkaisumallinsa maailman ongelmiin vetoaa minuun: antaa itsensä ristiinnaulittavaksi, ja pelastaa sillä ihmiskunta sen synneistä. Melko pienellä panoksella pelastettu!
Jos minä olisin voinut mennä ristille pelastaakseni maailman ihmisten aiheuttamalta ympäristökatastrofilta, olisin tehnyt sen jo monet kerrat.
Ongelma on siinä, että ristiinnaulitsemisesta ei ole mitään hyötyä.
(Kuvitelkaa tavallinen suomalainen kaupunki, sen betoninen keskusta. Loskaa sulamassa katujen reunoilla. Ihmiset kävelevät kyyryssä sisätilasta sisätilaan. Keski-ikäinen nainen raahaa ristiä kadun reunassa, pystyttää sen ja vaivalla köyttää itsensä siihen roikkumaan (itsensä naulaaminen kun on hankalaa). Ketään ei kiinnosta. Nykyään on niin paljon noita mielenterveysongelmia. Poliisi käy hakemassa naisen pois. Hänet viedään kotiin, sillä voidaan tulkita, ettei itsemurha ole kuitenkaan aivan akuutti riski, eikä mielenterveyspalveluita riitä näin hyväkuntoisille tapauksille.)
Havahduin ympäristöasioihin joskus varhaisessa murrosiässä. Näiden yli kahdenkymmenen vuoden aikana en ole onnistunut löytämään ympäristöasioissa tasapainoa aktiivisuuden ja alistumisen välillä.
Jeesuksen ratkaisumallia ovat itsemurhaiskijät kokeilleet monet kerrat eri aatteiden alla, eivätkä tulokset vakuuta. Greta Thurnbergin aloittama passiivinen vastarinta puhuttelee, mutta rehellisesti sanottuna en tunne mitään henkilökohtaista vetoa aktivismiin. Jollain tasolla uskon, että sillä voi olla vaikutusta ja arvostan paljon ihmisiä jotka ovat valmiita aktivismiin, mutta oma palo toimintaan puuttuu. Ympäristöaktivismin osaltaan aiheuttama yhteiskunnallinen polarisaatio ei houkuttele myöskään yhtään, vaikka uskonkin että ympäristöliikkeiden totuus on oikeampi kuin janan toisessa päässä olevan äärioikeiston tarjoamat totuudet. (Myöskään keskitie ei vie meitä onneen, vaan kolme astetta lämpimämpään maailmaan ja keskelle huomattavan vakavia ympäristökatastrofeja.)
Alistumisen tietä olen koetellut myös vahvasti. Se on minulle jonkinlainen turvasatama, johon aina palaan, kun ahdistus kasvaa. Ajattelun perusta on seuraava: olen vain yksi kahdeksasta miljardista ihmisestä. Vaikutusmahdollisuuteni ovat hyvin pienet.
Joillain ihmisillä on kuitenkin uskoa vaikuttamiseen, ja se on hämmentävää. Emma Kari ja Mari Pantsar perustavat luontokadon torjuntaan keskittyvän yrityksen. Greta Thurnberg antaa elämänsä ympäristöaktivismille. Havumetsän lapset kertovat intohimoisista metsäaktivisteista. Tällaiset ihmiset aiheuttavat epäilyksen säröjä alistumisen rauhaani.
(Voi olla, että myös minä olen joillekin toisille ihmisille tällainen hahmo, tosin en yhtä innostava kuin vaikka positiivinen Emma Kari. Minä olen se vähän raskas ihminen, joka aina jaksaa ottaa ympäristöasiat esiin ja elää itse kuin jeesus. Ihminen, jonka seurassa tulee hieman syyllinen olo, kun itse ei jaksa tehdä niin paljoa. On hirveää olla sellainen ihminen.)
Jotta jotain jaksaa tehdä, sen täytyy olla jollain tasolla palkitsevaa. En ole kokeillut ympäristöaktivismia kuin muutaman mielenosoituksen ja Elokapinan perehdytyksen verran. Voi olla, että sitä on vielä kokeiltava, sillä asia mietityttää minua säännöllisesti. (Muut asiat olen jo tehnyt: oma arki kestäväksi, töissä ympäristöasioiden edistäminen kaikilla minulla käytettävissä olevilla keinoilla ja äänestäminen. Jäljellä on oikeastaan enää aktivismi ja politiikkaan lähteminen.) Suurin syy, miksi en ole lähtenyt politiikkaan tai aktivismiin, on se, etten koe niiden vaatimaa käytännön tekemistä lainkaan houkuttelevana tai palkitsevana.
Minusta olisi äärimmäisen vastenmielistä seisoa torilla ja puhua Penan kanssa bensan hinnasta. Ajatus, siitä että kylttityöpajassa askartelisin hallituksen toimia vastustavia plakaatteja, ei oikein lohduta, kun mielessä siintelevät sulavat jäätiköt ja kuivuvat savannit. Ympäristöongelmat ovat niin valtavia, että on vaikea motivoitua tekemään sen kokoluokan toimia, mitä itsellä on käytettävissä. Ne, jotka ovat itselle helppoja, menevät (kuten oman elämän sovittaminen ympäristön rajoihin), mutta niistä, jotka tuntuvat vastenmielisiltä, on vaikea löytää tekemisen palkitsevuutta. Jos tekeminen ei palkitse, ihminen uupuu.
Ongelma siis on: Ei kannata yrittää olla Jeesus, koska kansanjoukot eivät seuraa minua. Juudaksen ratkaisu, eli silkka oman edun tavoittelu, houkuttelee välillä, mutta ei sekään lopulta tunnu mielekkäältä tieltä. Lähimpänä elämääni taitaa olla farisealaisuus. Kuvaus sopii: keskittyminen omaan nuhteettomuuteen ilman järin myötätuntoista suhtautumista kanssaeläjiin tai uusia ratkaisuja, jotka toisivat toivoa maailmaan.
Kirjoitti: Kakkonen