Puolentoista asteen tavoite saavutettu ja muita rajapyykkejä / Kakkonen

Lueskelin äsken läpi tämän blogin vanhat tekstit, ja huomasin, että kolmen päivän päästä on blogin viisivuotispäivä.

Ohhoh. Kummallista, että tämä blogi on henkitoreissaan sitkutellut kaikki nämä vuodet. Ykkönen aloitti henki päällä, kirjoitti alkuvuosina muutaman jutun, mutta henki otti ja liikkui muihin sfääreihin, oli ehkä jo lähtöjään liikkeellä toisaalle. Kolmonen kirjoitti tuskastuneena itsestään esittelytekstin ja on sen jälkeen ollut lupauksensa mukaisesti hiljaa. Minä, Kakkonen, olen silloin tällöin herätellyt blogia sen syväjäädytetystä tilasta.

Kuulostaa siltä kuin sanoisin, että tällaisen blogin hengissä pitäminen olisi jotenkin hyvä teko. Ei, tuskin sillä on kovin suurta absoluuttista arvoa, että kirjoittaa nettiin synkkiä tekstejä, joita kukaan ei lue.

Tällä blogilla on ollut minulle kuitenkin henkilökohtaisesti yllättävän iso merkitys.

Kun kirjoitan tekstiä, jonka joku toinen voi periaatteessa lukea (mikä on todistettu: mieheni oli käynyt taannoin oma-aloitteisesti lukemassa blogia, mikä hämmästytti ja ilahdutti minua kovasti!), pysähdyn ajattelemaan ajatukseni loppuun asti. Pelkojen ja ahdistusten ajattelemisella loppuun asti on puhdistava ja mieltä rauhoittava vaikutus. Maailma jäsentyy. Jäsennelty, mutta synkkä maailma on ehdottomasti parempi kuin kaoottinen ja synkkä.

Toisekseen, itselleni on kiinnostavaa, että minulla on ylhäällä muistiinpanoja oman ympäristöajatteluni historiasta ja kehittymisestä. On kiinnostavaa jälkikäteen katsoa milloin mitkäkin oivallukset ovat syntyneet, miten tietyt kirjat ovat heiluttaneet omaa maailmankuvaa, kuinka aktiivisuuden ja passiivisuuden kysymys on riivannut minua läpi kaikkien näiden vuosien.

Oikeastaan, rehellisyyden nimissä, luin vanhat blogitekstit läpi siinä ajatuksessa, että olisiko näissä aineksia johonkin julkisempaankin tuotokseen; esseekokoelmaan vaikkapa.

Itseä sykähdyttää silloin tällöin, kun törmään kaunistelemattomaan ympäristöahdistuspuheeseen. Olen viime aikoina törmännyt sellaiseen Riikka Suomisen facebook-teksteissä (vaikkapa sellaisessa, jossa Riikka Suominen kysyi, miten on mahdollista, että lehdissä kerrotaan raportista, joka ennustaa todella isoa tuhoa maailmaamme, eikä jutussa haastatella pääministeriä siitä, mitä hallitus aikoo näin hätätilanteessa tehdä) ja joissain Elokapinan ja Metsäliikkeen instagram-päivityksissä (esimerkiksi Metsäliikkeen joulukalenterissa, jossa luukuista aukesi hakattavaksi tulevia luonnonmetsiä. Päivityksissä oli kuvia ja henkilökohtaisia tekstejä näiden metsien merkityksistä. Ne liikuttivat.). Sen sijaan en oikein jaksa ns. ratkaisukeskeisiä lähestymistapoja; mainoksia ryhmistä, joissa ympäristöahdistusta voisi käsitellä, kutsua liittyä mukaan aktivismiin vastauksena ahdistukseen tms. En usko, että omaa, tai oikeastaan kenenkään ympäristöahdistusta voi ratkaista.

En toisaalta syty myöskään tietystä, usein menestyneiden keski-ikäisten ihmisten ns. realistisesta ilmastopuheesta. He myöntävät faktat, kaikki on pielessä ja paskaksi menee. Mutta koska mitään ei pysty tekemään, on sama harrastaa hiihtoa ja sijoittamista ja katsoa kuinka kauan homma pyörii business as usual. Kun ostaa lomaosaketta, kannattaa miettiä mitkä jäätiköt sulavat viimeisenä.

Niin, en tiedä olisiko omille ympäristöahdistusajatuksille kysyntää sen 3-10 hengen ulkopuolella, joita tämä blogi tavoittaa. Toisaalta, ehkä on niin, että on tämän blogin hengen vastaista edes ajatella sitä. Tämä on itsekäs projekti, vain omiin tarpeisiin tehty juttu.

Mutta kun jotain tarttis tehdä.

Ahdistaa ajautua keski-ikäiseen pöhöttyneeseen ja kyyniseen katastrofin odotukseen, mutta myöskään nuoruuden intoa ja uskoa aktivismiin ei juuri löydy.

Siispä kirjoittelen tänne salapaikkaani, ja katselen miten maailma siinä sivussa muuttuu.

Äsken uutisoitiin, että viime vuosi 2024, oli ensimmäisen kerran yli 1,5 astetta esiteollista aikaa lämpimämpi. Katsoin kuvaajaa maapallon lämpötilan kehityksestä, ja ajattelin, että jos tämä olisi ollut tavoite, voisimme sanoa: Määrätietoisten ponnistelujen tuloksena olemme saaneet lämmitettyä maailmaa 1,5 astetta. Se on vaatinut paljon työtä. Työtä, johon kaikki kansakunnat ovat kiitettävästi sitoutuneet. Maapallon lämmittäminen on vaatinut monien eri teknologioiden tehokasta levittämistä ympäri maailman. Se on vaatinut hurjaa infrastruktuurin rakentamista, ponnisteluja lentoliikenteen kasvattamiseksi, teräksen, sementin ja kaivannaisten tuotannon merkittävää lisäystä, mitä lukemattomampia eri keinoja, joita maailman joka kolkalla on puurrettu eteenpäin. Tavoite on ollut suuri, lähes uskomaton: lämmittää nyt kokonaista planeettaa! Mutta yhdessä, ja ennen kaikkea kovalla työllä me teimme sen. Kerta kaikkiaan: hieno, nousujohteinen kehitys, jonka lakipistettä emme toivottavasti ole vielä edes nähneet!

Hollywoodissa maasto palaa, ja siinä sivussa tähtinäyttelijöiden taloja. Palot ovat kaikin tavoin poikkeuksellisia ja ennätyksellisiä (kuten melkein kaikki ympäristökatastrofit nykyään ovat). Eikä siellä ole nyt edes maastopalokausi. Jollain tasolla tuntuu oikeudenmukaiselta, että juuri Hollywood palaa. Ei niin, että erityisesti uskoisin ihmiskunnan katastrofista jotain oppivan. Paikallisesti ehkä opitaan lisää miten maastopaloriskin kanssa täytyy elää. Tai paikan arvo ja merkitys voi laskea, jos vakuutusmaksut nousevat paloriskin takia liian korkeiksi. Mutta isommassa kuvassa tuskin opitaan, olisi ollut monta muutakin tilaisuutta jo oppia. Jollain tapaa silti tuntuu oikeudenmukaiselta, että amerikkalainen kulttuuri, joka on tuottanut erittäin merkittävän osan maailmaan ruton lailla levinneistä ympäristöä tuhoavista keksinnöistä ja ihanteista, saa iskun juuri sen hengen sydämeen. Mutta en minä siitä iloitse, että yksittäiset ihmiset, eläimet ja luonto tuhoutuvat.

On vuoden 2025 alku. Donald Trump on astumassa virkaan. Toisella puolella toinen hullu nimeltään Vladimir Putin syytää kansalaisiaan kuolemaan järjettömässä sodassa. Kolmas ukkeli Xi Jinping saattaa olla yhtä kieroutunut, mutta se ei näy vielä päällepäin niin selvästi.

En odota blogin toiselta viisivuotiskaudelta maailmasta kovin suuria. Enemmän pelkään, että menetetään sitä hyvää mitä nyt on. Nykyistä laajempien sotien uhka on hyytävä, ja kaikki kansainväliset ympäristösopimukset lakoavat siinä ryskeessä kuin tyhjää vain. Jotkut ovat ennustaneet maailman päästöjen lakipisteen saavuttamista, ja itsekin ehdin jo syvästi iloita arvailuista, että Kiinan päästöt kenties olisivat kääntyneet jo laskuun. Eivät tainneet kääntyä (mutta toki toivon, että kääntyisivät!). Puhdasta energiaa kuitenkin rakennetaan eksponentiaalisella kasvulla, ja siitä tulee välillä hämmentyneen ilostunut olo kaiken synkän keskellä.

Kirjoitti: Kakkonen

Puheenaiheet Uutiset ja yhteiskunta

Jeesusjuttuja / Kakkonen

On marraskuun viimeinen viikko. Viikon kestänyt talvi on ohi. Taivaalta sataa selvää vettä ja lumesta on jäljellä vähän harmaata loskaa ja mustaa jäätä. Asvaltti kiiltää katulamppujen valossa. Aurinko nousee yhdeksän jälkeen ja laskee ennen kolmea. Ei sitä toki siinä välissäkään näy: päivä on yksi harmaa rantu kahden pimeän välissä, niin kuin jossain kirjallisessa teoksessa joskus todettiin.

Olo on niin kuin sääkin. Arki vastustaa, kaikki tuntuu raskaalta ja takkuiselta. Vastoinkäymiset kasvavat vuoriksi, ja päivät kuluvat näillä vuorilla kiroillessa.

On siis hyvä hetki ajatella ilmastoa ja luontokatoa.

Aloitetaan Jeesuksesta. Hänen ratkaisumallinsa maailman ongelmiin vetoaa minuun: antaa itsensä ristiinnaulittavaksi, ja pelastaa sillä ihmiskunta sen synneistä. Melko pienellä panoksella pelastettu!

Jos minä olisin voinut mennä ristille pelastaakseni maailman ihmisten aiheuttamalta ympäristökatastrofilta, olisin tehnyt sen jo monet kerrat.

Ongelma on siinä, että ristiinnaulitsemisesta ei ole mitään hyötyä.

(Kuvitelkaa tavallinen suomalainen kaupunki, sen betoninen keskusta. Loskaa sulamassa katujen reunoilla. Ihmiset kävelevät kyyryssä sisätilasta sisätilaan. Keski-ikäinen nainen raahaa ristiä kadun reunassa, pystyttää sen ja vaivalla köyttää itsensä siihen roikkumaan (itsensä naulaaminen kun on hankalaa). Ketään ei kiinnosta. Nykyään on niin paljon noita mielenterveysongelmia. Poliisi käy hakemassa naisen pois. Hänet viedään kotiin, sillä voidaan tulkita, ettei itsemurha ole kuitenkaan aivan akuutti riski, eikä mielenterveyspalveluita riitä näin hyväkuntoisille tapauksille.)

Havahduin ympäristöasioihin joskus varhaisessa murrosiässä. Näiden yli kahdenkymmenen vuoden aikana en ole onnistunut löytämään ympäristöasioissa tasapainoa aktiivisuuden ja alistumisen välillä.

Jeesuksen ratkaisumallia ovat itsemurhaiskijät kokeilleet monet kerrat eri aatteiden alla, eivätkä tulokset vakuuta. Greta Thurnbergin aloittama passiivinen vastarinta puhuttelee, mutta rehellisesti sanottuna en tunne mitään henkilökohtaista vetoa aktivismiin. Jollain tasolla uskon, että sillä voi olla vaikutusta ja arvostan paljon ihmisiä jotka ovat valmiita aktivismiin, mutta oma palo toimintaan puuttuu. Ympäristöaktivismin osaltaan aiheuttama yhteiskunnallinen polarisaatio ei houkuttele myöskään yhtään, vaikka uskonkin että ympäristöliikkeiden totuus on oikeampi kuin janan toisessa päässä olevan äärioikeiston tarjoamat totuudet. (Myöskään keskitie ei vie meitä onneen, vaan kolme astetta lämpimämpään maailmaan ja keskelle huomattavan vakavia ympäristökatastrofeja.)

Alistumisen tietä olen koetellut myös vahvasti. Se on minulle jonkinlainen turvasatama, johon aina palaan, kun ahdistus kasvaa. Ajattelun perusta on seuraava: olen vain yksi kahdeksasta miljardista ihmisestä. Vaikutusmahdollisuuteni ovat hyvin pienet.

Joillain ihmisillä on kuitenkin uskoa vaikuttamiseen, ja se on hämmentävää. Emma Kari ja Mari Pantsar perustavat luontokadon torjuntaan keskittyvän yrityksen. Greta Thurnberg antaa elämänsä ympäristöaktivismille. Havumetsän lapset kertovat intohimoisista metsäaktivisteista. Tällaiset ihmiset aiheuttavat epäilyksen säröjä alistumisen rauhaani.

(Voi olla, että myös minä olen joillekin toisille ihmisille tällainen hahmo, tosin en yhtä innostava kuin vaikka positiivinen Emma Kari. Minä olen se vähän raskas ihminen, joka aina jaksaa ottaa ympäristöasiat esiin ja elää itse kuin jeesus. Ihminen, jonka seurassa tulee hieman syyllinen olo, kun itse ei jaksa tehdä niin paljoa. On hirveää olla sellainen ihminen.)

Jotta jotain jaksaa tehdä, sen täytyy olla jollain tasolla palkitsevaa. En ole kokeillut ympäristöaktivismia kuin muutaman mielenosoituksen ja Elokapinan perehdytyksen verran. Voi olla, että sitä on vielä kokeiltava, sillä asia mietityttää minua säännöllisesti. (Muut asiat olen jo tehnyt: oma arki kestäväksi, töissä ympäristöasioiden edistäminen kaikilla minulla käytettävissä olevilla keinoilla ja äänestäminen. Jäljellä on oikeastaan enää aktivismi ja politiikkaan lähteminen.) Suurin syy, miksi en ole lähtenyt politiikkaan tai aktivismiin, on se, etten koe niiden vaatimaa käytännön tekemistä lainkaan houkuttelevana tai palkitsevana.

Minusta olisi äärimmäisen vastenmielistä seisoa torilla ja puhua Penan kanssa bensan hinnasta. Ajatus, siitä että kylttityöpajassa askartelisin hallituksen toimia vastustavia plakaatteja, ei oikein lohduta, kun mielessä siintelevät sulavat jäätiköt ja kuivuvat savannit. Ympäristöongelmat ovat niin valtavia, että on vaikea motivoitua tekemään sen kokoluokan toimia, mitä itsellä on käytettävissä. Ne, jotka ovat itselle helppoja, menevät (kuten oman elämän sovittaminen ympäristön rajoihin), mutta niistä, jotka tuntuvat vastenmielisiltä, on vaikea löytää tekemisen palkitsevuutta. Jos tekeminen ei palkitse, ihminen uupuu.

Ongelma siis on: Ei kannata yrittää olla Jeesus, koska kansanjoukot eivät seuraa minua. Juudaksen ratkaisu, eli silkka oman edun tavoittelu, houkuttelee välillä, mutta ei sekään lopulta tunnu mielekkäältä tieltä. Lähimpänä elämääni taitaa olla farisealaisuus. Kuvaus sopii: keskittyminen omaan nuhteettomuuteen ilman järin myötätuntoista suhtautumista kanssaeläjiin tai uusia ratkaisuja, jotka toisivat toivoa maailmaan.

Kirjoitti: Kakkonen

Puheenaiheet Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta