Lueskelin äsken läpi tämän blogin vanhat tekstit, ja huomasin, että kolmen päivän päästä on blogin viisivuotispäivä.

Ohhoh. Kummallista, että tämä blogi on henkitoreissaan sitkutellut kaikki nämä vuodet. Ykkönen aloitti henki päällä, kirjoitti alkuvuosina muutaman jutun, mutta henki otti ja liikkui muihin sfääreihin, oli ehkä jo lähtöjään liikkeellä toisaalle. Kolmonen kirjoitti tuskastuneena itsestään esittelytekstin ja on sen jälkeen ollut lupauksensa mukaisesti hiljaa. Minä, Kakkonen, olen silloin tällöin herätellyt blogia sen syväjäädytetystä tilasta.

Kuulostaa siltä kuin sanoisin, että tällaisen blogin hengissä pitäminen olisi jotenkin hyvä teko. Ei, tuskin sillä on kovin suurta absoluuttista arvoa, että kirjoittaa nettiin synkkiä tekstejä, joita kukaan ei lue.

Tällä blogilla on ollut minulle kuitenkin henkilökohtaisesti yllättävän iso merkitys.

Kun kirjoitan tekstiä, jonka joku toinen voi periaatteessa lukea (mikä on todistettu: mieheni oli käynyt taannoin oma-aloitteisesti lukemassa blogia, mikä hämmästytti ja ilahdutti minua kovasti!), pysähdyn ajattelemaan ajatukseni loppuun asti. Pelkojen ja ahdistusten ajattelemisella loppuun asti on puhdistava ja mieltä rauhoittava vaikutus. Maailma jäsentyy. Jäsennelty, mutta synkkä maailma on ehdottomasti parempi kuin kaoottinen ja synkkä.

Toisekseen, itselleni on kiinnostavaa, että minulla on ylhäällä muistiinpanoja oman ympäristöajatteluni historiasta ja kehittymisestä. On kiinnostavaa jälkikäteen katsoa milloin mitkäkin oivallukset ovat syntyneet, miten tietyt kirjat ovat heiluttaneet omaa maailmankuvaa, kuinka aktiivisuuden ja passiivisuuden kysymys on riivannut minua läpi kaikkien näiden vuosien.

Oikeastaan, rehellisyyden nimissä, luin vanhat blogitekstit läpi siinä ajatuksessa, että olisiko näissä aineksia johonkin julkisempaankin tuotokseen; esseekokoelmaan vaikkapa.

Itseä sykähdyttää silloin tällöin, kun törmään kaunistelemattomaan ympäristöahdistuspuheeseen. Olen viime aikoina törmännyt sellaiseen Riikka Suomisen facebook-teksteissä (vaikkapa sellaisessa, jossa Riikka Suominen kysyi, miten on mahdollista, että lehdissä kerrotaan raportista, joka ennustaa todella isoa tuhoa maailmaamme, eikä jutussa haastatella pääministeriä siitä, mitä hallitus aikoo näin hätätilanteessa tehdä) ja joissain Elokapinan ja Metsäliikkeen instagram-päivityksissä (esimerkiksi Metsäliikkeen joulukalenterissa, jossa luukuista aukesi hakattavaksi tulevia luonnonmetsiä. Päivityksissä oli kuvia ja henkilökohtaisia tekstejä näiden metsien merkityksistä. Ne liikuttivat.). Sen sijaan en oikein jaksa ns. ratkaisukeskeisiä lähestymistapoja; mainoksia ryhmistä, joissa ympäristöahdistusta voisi käsitellä, kutsua liittyä mukaan aktivismiin vastauksena ahdistukseen tms. En usko, että omaa, tai oikeastaan kenenkään ympäristöahdistusta voi ratkaista.

En toisaalta syty myöskään tietystä, usein menestyneiden keski-ikäisten ihmisten ns. realistisesta ilmastopuheesta. He myöntävät faktat, kaikki on pielessä ja paskaksi menee. Mutta koska mitään ei pysty tekemään, on sama harrastaa hiihtoa ja sijoittamista ja katsoa kuinka kauan homma pyörii business as usual. Kun ostaa lomaosaketta, kannattaa miettiä mitkä jäätiköt sulavat viimeisenä.

Niin, en tiedä olisiko omille ympäristöahdistusajatuksille kysyntää sen 3-10 hengen ulkopuolella, joita tämä blogi tavoittaa. Toisaalta, ehkä on niin, että on tämän blogin hengen vastaista edes ajatella sitä. Tämä on itsekäs projekti, vain omiin tarpeisiin tehty juttu.

Mutta kun jotain tarttis tehdä.

Ahdistaa ajautua keski-ikäiseen pöhöttyneeseen ja kyyniseen katastrofin odotukseen, mutta myöskään nuoruuden intoa ja uskoa aktivismiin ei juuri löydy.

Siispä kirjoittelen tänne salapaikkaani, ja katselen miten maailma siinä sivussa muuttuu.

Äsken uutisoitiin, että viime vuosi 2024, oli ensimmäisen kerran yli 1,5 astetta esiteollista aikaa lämpimämpi. Katsoin kuvaajaa maapallon lämpötilan kehityksestä, ja ajattelin, että jos tämä olisi ollut tavoite, voisimme sanoa: Määrätietoisten ponnistelujen tuloksena olemme saaneet lämmitettyä maailmaa 1,5 astetta. Se on vaatinut paljon työtä. Työtä, johon kaikki kansakunnat ovat kiitettävästi sitoutuneet. Maapallon lämmittäminen on vaatinut monien eri teknologioiden tehokasta levittämistä ympäri maailman. Se on vaatinut hurjaa infrastruktuurin rakentamista, ponnisteluja lentoliikenteen kasvattamiseksi, teräksen, sementin ja kaivannaisten tuotannon merkittävää lisäystä, mitä lukemattomampia eri keinoja, joita maailman joka kolkalla on puurrettu eteenpäin. Tavoite on ollut suuri, lähes uskomaton: lämmittää nyt kokonaista planeettaa! Mutta yhdessä, ja ennen kaikkea kovalla työllä me teimme sen. Kerta kaikkiaan: hieno, nousujohteinen kehitys, jonka lakipistettä emme toivottavasti ole vielä edes nähneet!

—

Hollywoodissa maasto palaa, ja siinä sivussa tähtinäyttelijöiden taloja. Palot ovat kaikin tavoin poikkeuksellisia ja ennätyksellisiä (kuten melkein kaikki ympäristökatastrofit nykyään ovat). Eikä siellä ole nyt edes maastopalokausi. Jollain tasolla tuntuu oikeudenmukaiselta, että juuri Hollywood palaa. Ei niin, että erityisesti uskoisin ihmiskunnan katastrofista jotain oppivan. Paikallisesti ehkä opitaan lisää miten maastopaloriskin kanssa täytyy elää. Tai paikan arvo ja merkitys voi laskea, jos vakuutusmaksut nousevat paloriskin takia liian korkeiksi. Mutta isommassa kuvassa tuskin opitaan, olisi ollut monta muutakin tilaisuutta jo oppia. Jollain tapaa silti tuntuu oikeudenmukaiselta, että amerikkalainen kulttuuri, joka on tuottanut erittäin merkittävän osan maailmaan ruton lailla levinneistä ympäristöä tuhoavista keksinnöistä ja ihanteista, saa iskun juuri sen hengen sydämeen. Mutta en minä siitä iloitse, että yksittäiset ihmiset, eläimet ja luonto tuhoutuvat.

On vuoden 2025 alku. Donald Trump on astumassa virkaan. Toisella puolella toinen hullu nimeltään Vladimir Putin syytää kansalaisiaan kuolemaan järjettömässä sodassa. Kolmas ukkeli Xi Jinping saattaa olla yhtä kieroutunut, mutta se ei näy vielä päällepäin niin selvästi.

En odota blogin toiselta viisivuotiskaudelta maailmasta kovin suuria. Enemmän pelkään, että menetetään sitä hyvää mitä nyt on. Nykyistä laajempien sotien uhka on hyytävä, ja kaikki kansainväliset ympäristösopimukset lakoavat siinä ryskeessä kuin tyhjää vain. Jotkut ovat ennustaneet maailman päästöjen lakipisteen saavuttamista, ja itsekin ehdin jo syvästi iloita arvailuista, että Kiinan päästöt kenties olisivat kääntyneet jo laskuun. Eivät tainneet kääntyä (mutta toki toivon, että kääntyisivät!). Puhdasta energiaa kuitenkin rakennetaan eksponentiaalisella kasvulla, ja siitä tulee välillä hämmentyneen ilostunut olo kaiken synkän keskellä.

Kirjoitti: Kakkonen