Koronavirus on iskenyt maailmaan ja mieleen.

On hankalaa ajatella mitään muuta.

Ilmastoajatuksia korona ei kuitenkaan poistanut. (Mikään ei poista ilmastoajatuksia!) Nyt on siis kaksi asiaa: ilmasto ja korona. Se onkin mielenkiintoinen yhdistelmä.

Koronavirus riisuu yhteiskunnan osa kerrallaan, paljastaa järjestelmän rakenteet arjen alta. Näemme asioiden riippuvuussuhteet ja tärkeysjärjestyksen.

Niin kuin seilaisimme laivalla (anteeksi kliseinen kielikuva!). Kukaan ei oikein tiedä miten laiva toimii, miten se on tehty, sillä laiva on vanha ja sillä on seilattu jo pitkään. Asiaa ei voi perusteellisesti selvittää, sillä olemme merellä. Täytyy vain toimia niin kuin on ennenkin toimittu. Sitten iskee korona. Se on mato, joka jäytää laivan rakenteita. Laivaa on pakko alkaa korjata keskellä merta, oli se kuinka vaarallista tahansa. Testataan: pysyykö paatti pinnalla, jos purjeet poistetaan? Entä jos ankkuri on pakko heittää pois? Toistaiseksi matkustajat on saatu pidettyä kyydissä, mutta kaikki seuraavat kauhulla, kuinka laivalle käy.

Jotkut ajatukset tuntuvat selviltä:

Koronan jälkeen meillä on erittäin arvokasta tietoa yhteiskunnan toiminnasta kriisitilanteessa. Tarvitsemme sitä tulevissa ilmastonmuutoksen aiheuttamissa kriiseissä.

Koronan takia päästöt laskevat hetkellisesti roimasti. Talouden taas elpyessä päästöt voivat nousta takaisin vanhalle uralleen. Se on ehkä todennäköistä, jos kehitykseen ei puututa.

Epäselvä asia on se, pystytäänkö talouden pysähdystä hyödyntämään uuden vihreämmän maailman luomisessa. Tässä olisi tuhannen taalan tilaisuus. Otettaisiin elvytyksessä vihreät silmälasit päähän ja pukattaisiin maailmaa kohti kestävämpää taloutta. Toivon, että niin tehtäisiin, mutta en ole ollenkaan varma, että niin tulee käymään. Onko se poliittisesti mahdollista edes meidän ilmastomyönteiselle hallitukselle? Riittääkö ajattelun jänne niin pitkälle, vai yritetäänkö vain epätoivoisesti palauttaa se mitä oli?

Luulin joskus, että pandemia olisi kauhea mutta tehokas tapa hillitä väestönkasvua. Sitten opin, että ihmiset kuolleisuuden noustessa lisääntyvät kuin kanit, ja notkahdus on nopeasti kuitattu. Pelkään, että koronakriisi on päästöjen suhteen samanlainen: tulee notko, joka nopeasti kuitataan. En halua kuitenkaan väittää asiaa varmaksi, sillä todellisuudessa en tiedä. Ja toki toivon, että maailmassa aika olisi kypsä: tajuttaisiin, että ilmastonmuutos tulee olemaan kuin sata ja tuhat koronaa. Jos tässä taitepisteessä toimitaan viisaasti, niistä monia voidaan vielä välttää.

Työskentelen itse suhdanneherkällä rakennusalalla. Olen vaikeroinut alan järkyttäviä päästöjä, tuntenut tuskaa siitä, että olen pienenä rattaana isossa koneistossa viemässä tätä maailmaa väärään suuntaan. (Siis suunnittelemassa uusia betonitaloja, kun pitäisi korjata vanhoja, kaavoittamassa rakennuksia metsien päälle, kun pitäisi vain tiivistää ja tehostaa sitä mikä on jo rakentamisella pilattu.)

Nyt odotan viekö koronakriisi minulta työt. Jos talous sakkaa oikein kunnolla, se on hyvin mahdollista.

Kuinka rakkaalta yhtäkkiä tuntuukaan betonitalojen piirtäminen!

Pelkään, että globaalisti ollaan samoissa tunnelmissa. Koronakriisiä edeltävä maailma tuntuu ihanalta paratiisilta, joka halutaan takaisin millä hinnalla hyvänsä. Vaikka ei ehkä kannattaisi.

Mutta, en tiedä.

Kukaan ei tiedä mitä tapahtuu.

Minusta ajatuksessa on jotain lohdullista. Maailma ei ole ennalta määrätty. Asiat voivat muuttua nopeasti, niin hyvään kuin huonoonkin suuntaan. Lopulta on olemassa vain tämä hetki, se mitä nyt on. Paljon on kiinni siitä, että hengittää ja hyväksyy sen mitä on.

Samassa levon tunteessa ajattelen: tuhkasta nousee jotain uutta. Se voi olla hyvää tai huonoa. Niin kauan, kun en tiedä, että se on huonoa, toivon, että se olisi hyvää.

Kirjoitti: Kakkonen