Palasin sodasta, enkä ole varma kummalla puolella taistelin

Sain reilu vuosi sitten työpöydälleni erään vihreään siirtymään liittyvän työtehtävän. Kiinnostuin siitä valtavasti. Tuntui hienolta olla tekemisissä isojen voimalinjojen, valtavien hehtaarien ja miljoonien eurojen kanssa. Tehtävä oli minulle uusi ja haastava, ja sytyn sellaisista. Kun paljastui, että suunnittelutehtävään liittyy myös uhanalaisia lajeja, kiinnostukseni ei vähentynyt, mutta huoleni lisääntyivät.

Projektin alkuvaiheessa surffasin uusien asioiden aallokossa ja yritin ymmärtää olennaisia asioita. Tuntui, että pysyin pinnalla ja olin ylpeä työstäni.

Projektissa edettiin vaihtoehdoista valintoihin, ja tilaaja kiristi aikataulun todella tiukalle. Stressaannuin. Yöunet menivät risaisiksi, kun säpsähtelin öisin ajatuksiin, mitä en ole huomannut ottaa huomioon, mitä pitäisi tehdä, mikä on tehty huonosti.

Uuvuin. Laineilla liito vaihtui räpiköintiin. Se ei välttämättä näkynyt päälle päin, mutta sisäinen tunne oli silkkaa epävarmuutta. Samaan aikaan oman itsevarmuuden kanssa karisi varmuus hankkeen kannatettavuudesta. Vihreän siirtymän hankkeet syövät valtavasti maata, voimalinjat halkovat metsiä ja pilaavat maisemia, teollisuus aiheuttaa päästöjä vesiin. Hankkeet kytkeytyvät valtavien luontovaikutusten metsä- ja kaivosteollisuuteen. Paikoissa, joihin hankkeet sijoittuvat, on jo jotain (luontoa). Joka paikassa on jotain, joka väistyy uuden alta. Onko saavutettava hyvä, tavoite tuotteista, jotka korvaavat fossiilisia polttoaineita, niin merkityksellistä, että se kuittaa kaikki paikalliset haitat?

Työ valmistui. Viime hetkillä kirjoitin vielä osuuden uhanalaisista lajeista.

Kävi näin: tein unelmieni projektin ja masennuin.

Täällä pohjoisessa eletään erikoista aikaa. Metsiä hakataan kuin viimeistä päivää, myllyjä nousee, turvesoille ja talousmetsiin leviää kilometrikaupalla aurinkopaneeleja, vetyteollisuuden tontteja kaavoitetaan, datakeskuksia suunnitellaan, sähköasemien ympärillä käy kova kuhina ja voimalinjat levenevät. Vihreän siirtymän hankkeista puhutaan paljon, ja seassa menevät sangen mustatkin. Hankkeista on todella hankalaa erottaa mikä on vanhan fossiilitalouden korvaamista päästöttömällä (eli hyvä), mikä silkkaa kulutuksen kasvattamista ja luonnonvarojen haaskaamista (eli paha). Vihreän siirtymän hankkeilla on erittäin merkittäviä negatiivisia luontovaikutuksia. Esimerkiksi täällä pohjoisessa tuulivoima sirpaloittaa eläinten elinympäristöjä, puhumattakaan kaivosten vaikutuksista luontoon ja vesistöihin. Ei sillä, että täällä aiemminkaan olisi luontoa kunnioitettu. Metsät ovat olleet jo kauan puupeltoja. Mieluummin ottaisin myllyt kuin hakatut metsät, nyt meillä on molemmat.

Kaikkia hankkeita voi vastustaa luontonäkökulmasta, ja vastustetaan. Todella usein hiilinäkökulma ja luonnon monimuotoisuusnäkökulma ovat aidosti ristiriidassa.

Tein vihreään siirtymään liittyvän projektin, ja ajattelin, että ehkä se oli hyvä hanke. En tiedä. Tuli kiire, enkä ehtinyt ajattelemaan. Piti vain saada tilattu työ valmiiksi. Olo on kuin olisin ollut sotimassa, ja lopuksi olisi hämmentynyt olo tuliko taisteltua oikealla puolella.

On helppoa vastustaa kaikkia isoja hankkeita niiden luontovaikutusten takia. On helppoa kannattaa kaikkia isoja hankkeita niiden talousvaikutusten takia. On todella hankalaa muodostaa mielipiteitä näiden välissä.

Iso kuva on: Maailman hiilidioksidipäästöt täytyy saada laskuun. Se ei tapahdu paheksumalla fossiilisia polttoaineita, vaan korvaamalla ne päästöttömillä vaihtoehdoilla. Maailma todellakin tarvitsee tuulimyllynsä ja aurinkopaneelinsa. Samaan aikaan yhtään länttiä luontoa ei saisi enää tuhota. Luontokato on kiihtyvällä uralla, siinä ei puhuta vielä mistään tasaantumisesta. Jotenkin tiedän sydämessäni, että on järjetöntä vaarantaa pohjoisen puhtaita vesiä tai tehdä merenpohjaan kaivoksia, tai hakata kaikkia metsiä niin kuin nyt tehdään. Se luonto, mitä meillä vielä on, on suunnattoman arvokasta.

Kaipaisin maankäyttöön kansallisen tason kompensointia. Jos vaikkapa iso metsäalue kaavoitetaan datakeskukselle, vastaavan kokoinen metsäalue siirrettäisiin metsäteollisuuden käytöstä suojeluun. Joka hankkeessa. Ei vapaaehtoisesti, vaan pakollisesti. Ei ole odotettavissa tällä hallituskaudella, luulen.

Elokapina kapinoi tänään Helsingissä. Olen monta päivää miettinyt pitäisikö minun olla siellä. En ole. En tiedä pitäisikö olla.

Olen ollut viime kuukausina todella ahdistunut ympäristöasioista, maailman poliittisesta tilanteesta, Ukrainan ja Gazan sodista, USA:n politiikasta. On tehnyt mieli käpertyä syrjään, kun kaikki näyttää menevän paskaksi.

Someni, erityisesti Instagram, on samaan aikaan täyttynyt syyllistävästä aktivismipuheesta. ”Mikä on sinun perusteesi olla toimimatta?”, ”Mitä sinä teit, kun Gazassa toteutettiin kansanmurha?”.

Mitä minä tein, kun Gazassa toteutettiin kansanmurha?

Vein lapset päiväkotiin ja itkin sitten eteisen penkillä. Kerran kirjoitin Suomen poliittiselle johdolle sähköpostin. Viittasin siinä perättömäksi osoitettuun uutiseen. Enimmäkseen vain itkin.

Olen ollut tänä keväänä uupunut, voimaton ja toivoton.

Olen tuntenut syvää syyllisyyttä, kun en tee enempää paremman maailman eteen. Samalla kaikki se, mitä olen tehnyt, tuntuu merkityksettömältä.

Tämä on olennainen lause: Kaikki, mitä olen tehnyt, tuntuu merkityksettömältä.

Mitä olen tehnyt?

Aloitin yhdessä työpaikassa ympäristöohjelmatyön, jatkoin seuraavassa. Lopetin lihansyönnin ja lentämisen. En ostanut autoa, vaikka sain lapsia. Menin ilmastomielenosoitukseen. Sain ympäristöihmisen maineen, ja valistin aiheesta pyydettäessä ja varmaan pyytämättäkin. Puhuin sikojen elinoloista äidilleni, lentämisen päästöistä toimitusjohtajalle, uhanalaisista eläimistä teollisuushepuille. Tein ympäristöaiheisiin liittyvää podcastia. Käytin vuoden erään vihreän siirtymän projektin edistämiseen, ja viikkoja muutamien muiden. Sain kiitosta monista tekemisistäni.

Kaikki tuntuu nyt turhalta tai ristiriitaiselta.

Tämä ei ole kestävä kuvio, tunnistan sen. Mielenterveys ei kestä, jos se, mitä tekee, ei tuota iloa ja merkityksellisyyden tunnetta. Jos kädessä on lopulta vain syyllisyys ja epätoivo.

Tästä eteenpäin on monta hataraa ajatusta. Ne eivät johda vielä mihinkään.

Jollain lailla näen, että vaikeissakin tilanteissa voisi olla muitakin tunteita kuin syyllisyys ja epätoivo. Kun nyt ei oikein muuta ole, pitänee tehdä näin: ottaa itseä kädestä kiinni, ja viedä tämä väsynyt ihminen vihreille niityille lepäämään. Onneksi on kesä.

Kirjoitti: Kakkonen