Patjarikko kukkii / Kakkonen

Aikaa on kulunut, en ole kirjoittanut pariin vuoteen mitään. Olen saanut toisen lapsen, ostanut asunnon, kokenut kaikenkattavan puutarhahurahduksen. Maailman päästöt ovat jatkaneet kasvuaan, tai pysähtyneet, ehkä hetkellisesti laskeneet koronan takia, noustakseen taas uuteen ennätykseensä. Ehkä. En ole seurannut kovin tarkasti. Koronakriisi vaihtui lennosta Ukrainan sodan kriisiin. Nyt pyristellään irti Venäjän fossiilienergiasta, täällä Euroopassa. Intia kärvistelee kammottavissa helteissä ja lisää fossiilienergian ostamista Venäjältä. Niinkin voi jouduttaa omaa paistumistaan.

Ensi talvelle odotetaan maailmanlaajuista ruokakriisiä. Siihen ei tarvittu kuin yksi sota.

Olen ajatellut laiskasti, että minulla on rahaa. Se auttaa monessa. Esimerkiksi ruuan ostamisessa.

En ole jaksanut kantaa maailman murheita.

Ehkä asenteeni on ollut jopa vähän vihamielinen: Te sössitte täällä kaiken. Ketkä te? Kaikki muut, aina lomalentelijöistä Putin-paskiaiseen asti. Kun Ukrainan sota oli vasta tuloillaan, päällimmäinen ajatukseni oli: Meillä ei ole aikaa tällaiseen turhaan riitelyyn. Maailmassa on todellisia ongelmia, joiden ratkaisemiseen pitää käyttää nyt kaikki panokset.

Nähtävästi Putin oli eri mieltä.

Niinpä minä olen näyttänyt keskaria Putinille ja vähän kaikelle muullekin. Minä en voi teitä muuksi muuttaa.

Minä elän, ja alistun.

Elän siinä elämisenraossa, mikä eteeni aukeaa. Kuolen, kun rako sulkeutuu.

Mieli on surullista tyhjyyttä täynnä, kun luen jutun pakistanilaisista kalastajaperheistä, jotka läkähtyvät lähes 50 asteen helteissä vailla kylmää vettä, saastuneen järven rannalla, josta lähes kaikki kalat ovat kuolleet, niin kovissa veloissa, etteivät voi muuttaa muuallekaan. Järvellä on niin kuuma, että kalastajia on pyörtynyt kuumuudesta ja he ovat hukkuneet.

Kyläläiset ovat pystyttäneet vessan rantaveteen. Lapset leikkivät vedessä.

On vuosi 2022. Ihmiset elävät kuka mitenkin.

Minulla on vauva. Vailla älyllistä pohdintaa tosiasioista toivon, että mikään paha ei koskettaisi häntä. Katson hänen hymyään, sitä samaa luottavaista ja innostunutta hymyä, kuin esikoisellakin aikanaan, enkä ajattele asioita kovin pitkälle. Toivon, että kaikki menisi kohtuullisen tavallisesti, että elämisenrakoja olisi hänellekin, mutta en jaksa ajatella rationaalisesti perustellen tuleeko niin olemaan vai ei.

Minä en sitä päätä.

Minä seuraan puutarhassa kukkien avautumista ja iloitsen lajirunsaudesta, jota olen omalle pikku pihalleni saanut luotua. Suunnittelen matkaa Tukholmaan, ja mietin kehtaanko ajella saastuttavalla autolautalla Tukholmasta Helsinkiin, kun en jaksa kahden lapsen kanssa vaihtaa junaa Bodenin asemalla klo 5.45. Ehkä kehtaan. Ehkä se on kohtuullista, yksi saastuttava laivamatka keskellä junareissua. (Tästä surullisena huomiona todettakoon, että Pohjois-Suomesta on paljon helpompaa, halvempaa ja lapsiperheystävällisempää matkustaa Tukholmaan Etelä-Suomen kautta lautalla kuin loogisesti Pohjois-Ruotsin kautta junalla. Lukuisia tunteja olen käyttänyt asian selvittämiseen.)

Maailmassa toki tapahtuu hyvääkin. Euroopassa venäläistä fossiilienergiaa korvataan uusiutuvalla energialla. Terästehtaiden vetypelkistys etenee. Kotikaupungissani pyöräilyinfraan panostetaan. Kaikkia voikukkia ei ole lanattu viheralueilta.

Iloitsen näistä, mutta lasin takaa. En jaksa kiinnittyä positiivisiinkaan asioihin kovin syvästi. Epäilen, että jos alkaisin ajatella, isot negatiiviset peittoaisivat mennen tullen pienet positiiviset. Ja sitä paitsi, oli miten oli, minä elän tässä ja nyt. Patjarikko kukkii, ja se pakahduttaa minut kauneudellaan.

puheenaiheet vastuullisuus syvallista uutiset-ja-yhteiskunta
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *