Söin lihaa vaaliakseni yhteyttä pohjoispohjalaisiin miehiin

Lopetin lihansyönnin kymmenisen vuotta sitten. Hiljalleen olen kotioloissa siirtynyt kohti ruokavaliota, joka ei sisällä kovin paljoa maitotuotteita, munia ja kasvatettua kalaa. Syön siis käytännössä paljon vegaanista ruokaa ja villikaloja. Lounasravintolassa ja kyläillessä lautasella on edelleen enemmän lohta ja maitotuotteita, mutta lihaa ei ole ollut vuosiin.

En ikinä lopettanut lihansyöntiä absoluuttisesti. Ajattelin, että jos tilanne vaatii, voin syödä lihaakin.

Kymmeneen vuoteen tilanne ei ole vaatinut. Tilanteessa kuin tilanteessa on löytynyt kasvis- tai kalaruokaa, ja olen ollut valmis asian vaatimaan säätöön. Olen stressaannuttanut ruokavaliollani vanhempia sukulaisia, joita hermostuttaa kun he eivät keksi mitä voisivat minulle tarjota. Olen työpaikan riennoissa järjestelmällisesti pyytänyt itselleni kasvisruuan ja kieltäytynyt lounasseurueista, jotka suuntaavat syömään lihapatojen äärelle. Olen kertonut ruokavaliostani lasten päiväkotikavereiden vanhemmille ja valinnut syrjä-Suomen huoltoasemilla köpöset kasvisnugetit, kun vieressä on höyrynnyt tuore ja mehevä karjalanpaisti.

Kunnes sitten viime viikon torstaina tuli hetki, kun söin lautasellisen lihahernekeittoa.

Minulla on töissä projekti, jossa kulttuurit törmäävät. Olen itse akateeminen kaupunkilaisvihreä. Olen harrastanut joogaa ja laatikkoviljelyä. Olen huolissani lasten liiallisesta älypuhelinten käytöstä ja ilmastonmuutoksen vaikutuksista kolmansiin maihin. Sosiaaliseen viiteryhmään kuulumisen merkit siis täyttyvät. Työprojektin muut jäsenet kuuluvat toiseen viiteryhmään. He syövät makkaraa, harrastavat moottorikelkkailua ja metsästystä ja tuhahtelevat vihreästä siirtymästä, että mistähän rahat sellaiseenkin turhuuteen kaivetaan. Kun ajattelee oikein tavallista pohjoissuomalaista keski-ikäistä miestä, osuu aika lähelle.

On ollut huomattavan hidasta löytää projektissa toimivat yhteistyön tavat. Minä olen taipuvainen sääntöihin ja sähköpostiviestintään, he arkijärkisiin käytännön oikoteihin ja työmaakopin laidalla suullisesti sovittuihin ratkaisuihin. Molemmin puolin on suorastaan huokunut hankaluuden tunnetta.

Kuukausien kuluessa olen hiljalleen löytänyt tavan toimia. Asiat on täytynyt hoitaa kasvokkain, antautua siihen rytmiin, että ensin seisoskellaan vartti ja päivitellään muita asioita ennen kuin mikään varsinainen asia etenee. Hiljalleen luottamus ja jonkinlainen arvostuskin on syntynyt. Minulla ei ole enää sellainen olo, että olisin heidän silmissään todella hankala ihminen. Outo kyllä, mutta myös luotettava ja ammattitaitoinen. Myös minä toivon heille kaikkea hyvää.

Yllättäen tässä kontekstissa eteeni ilmestyi lautasellinen lihahernekeittoa.

Ei tehnyt mieli, mutta olisi tuntunut ylimieliseltä olla syömättä.

Kevättalven aurinko paistoi pölyisten ikkunoiden läpi. Istuin pohjoissuomalaisten miesten keskellä pitkässä pöydässä. Söin hernekeittoa. Liha on oikeasti hyvän makuista, mutta se keitto oli pahaa. Joustavan niljakas kinkunpala pyöri lautasella, kunnes otin sen suuhun ja nielaisin.

Ensin ajattelin, että söin lihaa suojellakseni itseäni. Ettei henkilökohtainen minäni joutuisi vähättelevien katseiden alle. Mutta voikin olla, että söin lihaa siksi, että tukisin sitä haurasta yhteyttä mikä projektissa on syntynyt.

On mielenkiintoista, että lihansyömättömyys uhkaa tällaista yhteyttä, mutta niin täällä on.

Kirjoitti: Kakkonen