Tarvitsen uuden maailmankuvan / Kakkonen

Maailman päästöt kasvoivat vuonna 2017 lähemmäs kolme prosenttia. Niiden pitäisi vähentyä kahdeksantoista prosentin vuosivauhdilla.

En jaksa enää ylläpitää hurskaita kuvitelmia.

Esimerkiksi. Lounaspaikassa kasvisruokakaukalo on sijoitettu sivupöydälle. Juurespadan pintaa on tuskin rikottu. Linjastolla keski-ikäiset toimistotyöläiset kauhovat paistia niin, että keittiö ei meinaa perässä pysyä.

Ennen kuin järkeni juoksee, huomaan ajattelevani: ehkä tämä on poikkeuspäivä. Ehkä he pääsääntöisesti syövät kasvispainotteisesti.

Eivät syö.

Ehkä maailman päästöt ensi vuonna kääntyvät kahdeksantoista prosentin laskuun?

Eivät käänny.

Jollain tapaa oli surullisen lohduttavaa, kun Ilmastouutisten instagram-tilillä Mari Pantsar ja muutama muu alan asiantuntija arvioi milloin maailman päästöt lopulta kääntyvät laskuun. Siihen kestää vielä. Vuosia, ehkä jopa vuosikymmeniä.

Joka tapauksessa, maailman päästöt kääntyvät laskuun aivan liian myöhään. (Jos me olisimme halunneet kivan ja hallitun siirtymän pois hiilienergiasta, taitteen olisi pitänyt tapahtua vuoden 2000 tienoilla. Silloin olisi riittänyt noin neljän prosentin vuosittainen päästövähennys. Se olisi ollut täysin mahdollista. Ei vain saatu aikaiseksi. Voitte kuvitella kuinka jälkipolvet tulevat ihmettelemään miten niin saattoi käydä.)

En jaksa enää elää hurskaissa toiveissa.

Hallitun ja turvallisen siirtymän juna meni jo.

Mutta jollain lailla vuodet 2050 ja 2100 silti valkenevat. Ensimmäisen niistä minä tulen todennäköisesti näkemään, lapseni ehkä toisenkin.

Ensinnäkin on selvää, että päästöjä kannattaa vähentää niin voimakkaasti kuin ikinä pystymme. Maailma valkenee huomattavasti erilaisena riippuen siitä onko se vuonna 2100 kolme vai viisi astetta esiteollista aikaa lämpimämpi. 1,5 asteen junan jälkeenkin on elämää.

Millaista elämää se on?

Katsoin Ulkolinjan dokumentin Arvottomat lapset Filippiinien katulapsista. Ymmärsin, miksi ilmastonmuutos tulee kurittamaan ensin ja eniten kaikista köyhimpiä. Ensinnäkin maailman köyhistä iso osa asuu niillä leveyksillä, joita myrskyt, merenpinnan nousu ja maastopalot eniten koettelevat. Toisekseen, köyhillä ei yksinkertaisesti ole puskuria. Jos jo tällä hetkellä kamppailee siitä, että saa hankittua riittävästi ruokaa, ei ruuan maailmanmarkkinahinnan tarvitse kummoisesti nousta, kun elämä ajaa karille. Kun täällä ruuan hinta nousee, minä voin hiukan pidentää älypuhelimen vaihtoväliä tai jättää hiihtoreissun väliin. Kestää pitkään ennen kuin oikeasti kamppailen päivittäisestä ateriastani.

Tajusin, että kummallisen sattuman tuloksena minä tosiaan asun maailman siinä kolkassa, joka tulee selviytymään ilmastonmuutoksesta parhaiten. Enkä nyt todellakaan tarkoita sitä, että me varsinaisesti hyötyisimme ilmastonmuutoksesta. Kun koko Bangladesh ja puoli Intiaa on liikkeellä, siitä ei hyödy maailmassa kukaan.

Mutta mitä tapahtuu, kun Bangladesh on liikkeellä?

Meillä täällä voi olla vielä ihan ok. (Sillä ilmastonmuutos ei yhtenä päivänä vain pimennä aurinkoa. Se tulee arkisesti. Liian tiheästi iskevinä myrskyinä, liian pitkinä helteinä, liian suurina tulvina. Vaikka ne koskettavat meitäkin, emme ole maantieteellisesti ensimmäisinä tulilinjalla ja lisäksi meillä on niin vahva yhteiskunta, että nousemme kohtuullisista vastoinkäymisistä suhteellisen nopeasti.)

Tällä hetkellä maailman aliravitsemus saataisiin pelkällä järjen käytöllä hoidettua. Ruoka riittäisi kyllä, jos se jaettaisiin tasaisemmin. Miten on ilmastonmuutoksen tulevaisuudessa? Kun ihmisen(kin) elinympäristöjä tuhoutuu, jaettava potti pienenee. Samalla väestö jatkaa kasvuaan. Väestö jatkaa kasvuaan juuri siellä, missä resurssit niukkenevat eniten.

Millaisia jakolinjoja maailmaan syntyy?

On samaan aikaan helpottavaa ja kiusallista tajuta, että minä olen siinä joukossa, jonka mahdollisuudet ovat parhaat. Minun lapsellani on sietämättömässä kurimuksessa parhaat lähtökohdat selvitä. (Parhaatkin mahdollisuudet voivat silti tarkoittaa elinolosuhteiden jyrkkää heikkenemistä. Vuosisadan loppupuolella ei välttämättä jokaista purentavirhettä tulla korjaamaan tai joka syöpää hoitamaan.)

Millaisen moraalin me tulevaisuudessa tarvitsemme?

Minusta on epärealistista hurskastelua sanoa, että nykyisellä moraalilla mennään. Toisaalta en usko, että edessä on klassinen kaikkien sota kaikkia vastaan. Muutos on siihen liian arkinen. Harmaa, jäytävä kierre, jossa olosuhteet koko ajan heikkenevät. Resursseja on, mutta yhä vähemmän.

Haaste on täällä jo nyt. Miten kestää jatkuvat huonot ilmastouutiset? Tekisi mieli heittää tietokone seinään, kun aina jäätiköt vain sulavat enemmän. Miksi ne eivät koskaan kasva, miksi??

Tietenkään ne eivät kasva. Ne kutistuvat juuri niin kuin niiden tällaisen ihmistoiminnan seurauksena pitääkin.

Emme ole tottuneet siihen, että synkkä on uusi normaali. Mutta siihen meidän on totuttava. Siitä meidän on elämänrakosemme löydettävä, lapsemme kasvatettava.

Toki voi mennä ja hirttää itsensä. Kieltämättä se joskus tuntuu houkuttelevalta ajatukselta. Mutta niin kauan kuin minun metsäni ei pala, minun kellarini ei tulvi ja paiserutot eivät minun ihoani kalva, miksi kuolisin? Siispä on opittava elämään uuden normaalin kanssa.

Siksi minä tarvitsen uuden maailmankuvan.

Ja kyllä, minä salaa haaveilen, että jospa vielä keksitään sellainen ihana imuri, jolla humps vain, imaistaan ilmakehästä turhat hiilidioksidit ja vangitaan ne tiukasti maan poveen ja isketään sementtiä luolan suulle. Sitten katsotaan toisiamme vähän häkeltyneinä, että huhhuh, läheltä liippasi. Mutta niin kuin keski-ikäisten toimistotyöntekijöiden kasvissyönti taitaa olla hullu päiväunelma, niin tämäkin. Johonkin toiseen maailmaan tässä on valmistauduttava.

Kirjoitti: Kakkonen