Lifestyle Countryside

Tänään, tänään vihdoin tunsin sen, tunsin kuinka kaupungin sisäilmaihmisyys minussa oli alkanut vaihtua ulkoilmaa hengittävään luonnonlapseen. Se oli syy mistä ideani ylipäätään lähti alkaa kirjoittelemaankaan juuri nyt.

Muutimme maalle, vuokralle kylläkin, mutta kihlattuni lapsuudenkotiin, isohkoon omakotitaloon järvenrannalla. Olemme nyt asuneet täällä noin viikon. Pari työvuoroa kerkesin tehdä ennen kuin sattui alkamaan kesälomani. Työpäivieni jälkeen olen vältellyt kaupungissa käymistä. Tänään oli pakko jälleen käydä jonkinlaista ruokavarantojen täytettä hakemassa, sekä eläimille kulutustavaraa.

Kotiin, kiva nyt vihdoin sanoa kotiin, tänne maalle palattuani järjestelin eväät kaappeihin ja heti siirryin hommiin, mitä nyt vielä voi muuton jälkeen olla kesken. Olin kohta ajautunut ulos touhuilemaan tuulettumaan jättämieni mattojen kanssa. Seuralaisekseni olin ottanut emalimukin, Muurlan hirvikuvioisen, jonka olin saanut syntymäpäivälahjaksi serkultani viime syystalvesta. Sisältöäkin oli, mustikkaviiniä, joka oli pullonpohjaan jäänyt kummittelemaan jääkaappiin.

Mattohommat, done. Aloin muki kourassa katsella iltapäiväisen järven kimmaltelua, yhtäkkiä jalkani veivät minut sinne. Sen kummemmin miettimättä myös astelin polvimittaisin kesämekkosin järveen kastelematta leninkiäni. Talviturkin heittoa en muuttokiireiltämme ollut kerennyt edes miettiä, saati uhrata ajatusta mahdollisen viileälle vedelle. Aloin tuntea, kylmän, kevyesti aaltoilevan järviveden pitkin jalkojani. Tuntea kevyen tuulahtelun. Tuntea mukin hetkittäin huulillani. Järvessä. Paluu hetkeen. Seisoin tosiaan järvessä, nautiskellen pari joulua taaksepäin lahjaksi saatua marjaviiniä. Emalimukista. En muistanut enää miltä tuntui palata kauppareissun jälkeen kaupungin rivitaloasuntoon. En muistanut miltä lämmin sää, ilman mahdollisuutta luonnonvesivirkistäytymisen tuntui. En edes muistanut miltä tuntui itselle niin rakas talvi. Olin vaihtanut mielialan maalle. Kesään.