Vihasta

Tunnen välillä suurta vihaa ihmisiä ja itseänikin kohtaan. Viha, masennus ja ahdistus kulkevat usein käsi kädessä: mitä masentuneempi olen, sitä enemmän tunnen myös vihaa ja se taas yhtenä tekijänä lisää ahdistuneisuutta.

Vihan tunteen keskipisteessä ovat usein vanhempani, erityisesti äitini, ja ajoittain myös ex-mieheni eli lapseni isä. En sano, että vihaan heitä, se on liian kategorista. Tunnen ajoittaan vihaa heitä kohtaan, vaikka yleensä pystyn kommunikoimaan heidän kanssaan ihan normaalisti. Viha ja masennus kumpuavat varmaankin samasta lähteestä: epäoikeudenmukaisuuden tunteesta ja täydellisestä kyvyttömyydestä saada heitä kommunikoimaan minun suuntaani ilman, että se loukkaa minua jollain tasolla.

Vanhemmieni suhteen epäoikeudenmukaisuuden tunteet liittyvät sekä lapsuuteeni ja myös heidän nykyiseen tapaansa kohdella minua toisaalta aikuisena ihmisenä, toisaalta heidän lapsenaan.Vanhempani ovat eronneet, kun olin ihan pieni lapsi enkä muista lainkaan sellaista aikaa, jolloin he olisivat asuneet yhdessä. Molemmilla on taustalla oma rikkinäinen ja haavoittava lapsuus, joka varmasti on aiheuttanut erilaisia tunnevammoja ja -lukkoja molemmille. He ovat edelleen,  40 vuotta eron jälkeen, katkeria toisilleen, ja se myös kuuluu: molemmat syyttelevät toisiaan siitä, millaisia me lapset olemme. Esimerkiksi minun erinäiset käytösmallit on molempien mielestä omaksuttu siltä toiselta, halveksittavalta vanhemmalta. ”Olet kuin isäsi/äitisi” on korvissani tuttu lausahdus, jota olen saanut kuulla ihan lapsesta lähtien. Kumpikaan ei taida ajatella sitä kaksoisloukkausta, jonka lause pitää sisällään: olet paitsi itse sietämätön ja huono, mutta myös sinulle tärkeä vanhempi on huono.

Molemmat vanhempani käyttäytyvät eri tavoin hankalasti minua kohtaan. Äitini on vaativa ja haluaa kontrolloida tapaamisiamme millin tarkasti. Hän on myös monesti kieltäytynyt auttamasta, vaikka olisin ollut todella sen tarpeessa esim. niinä vuosina, kun olin yksin lapseni kanssa (sisaruksieni lapsia hän kyllä on ehtinyt hoitamaan). Isäni on aina ollut hyvin etäinen minua kohtaan. Tapasimme lapsuudessani enintään kerran kuussa, kesälomalla olin hänen luonaan usein pari-kolme viikkoa putkeen. Muistan selvästi ensimmäisen kerran, kun isäni soitti minulle: olin hieman aiemmin muuttanut omaan kotiin ja minulla oli kännykkä, johon isä soitti. Se tuntui ihmeelliseltä, vaikkei puhelu montaa minuuttia kestänyt. Siihen asti olin ollut jo pikkulapsena se, joka soitti hänelle ja sopi kylääntulosta. Vanhempani eivät voineet puhua toisilleen edes puhelimessa. Lapsena isä oli idolini: suurpiirteinen ja boheemi taiteilijaluonne, kun taas äitini, jonka luona asuin vakituisesti, oli pikkutarkka, ankara ja kontrolloiva.

Kumpikaan ei ollut kykeneväinen tarjoamaan sellaista rakastavaa ja turvallista kasvuympäristöä, jota olisin tarvinnut ja jonka olisin ansainnut lapsena. Pelkäsin paljon lapsena.

Ja nyt vihaan. Ja olen masentunut.

Tämä aihe taitaa vaatia useampia postauksia. Palaan siis!