Masennuksen kasvot
Pohdin melko pitkään tämän blogin aloittamista. Aivan aluksi keväällä ajattelin, että kirjoitan Facebook-tililleni sarjan kirjoituksia masennuksesta ja masentuneen kohtaamisesta. Päädyin kuitenkin blogiin, koska en halua kuormittaa ystävä- ja työkaveriporukkaani ahdistusjorinoillani. En myöskään halunnut joutua (alitajuisesti tai tietoisesti) sensuroimaan ajatuksiani ja tekstejäni sen takia, etten halua paljastaa karuinta sisintäni suht laajalle verkostolleni.
Seuraava askel oli pohtia, kirjoitanko omalla nimelläni ja naamallani vai anonyymisti. Valinta oli lopulta helppo. Kun olin hylännyt FB:ssä kirjoittamisen, halusin kirjoittaa blogiini niin yltiörehellisesti kuin pystyn. Tähän kykenen ainakin tällä hetkellä vain anonyymisti. Olisin halunnut olla avoimempi omana itsenäni ja sitä kautta yrittää vähentää masennuksen stigmaa, mutta jänistin.
Yksi aiheista, joita halusin jo alunpitäen käsitellä, on se, miltä masennus näyttää. Miltä näyttää ihminen, joka on masentunut? Olen törmännyt netissä toisinaan juttuihin, jossa masentuneet julkaisevat oman kuvansa pointtina se, että ettei sairaus näy ulospäin. Tällaisen postauksen olisin halunnut tehdä itsekin, mutta se jää nyt toistaiseksi tekemättä.
En koe, että masennus näkyy minusta ulospäin mitenkään. Päänsisäiset mustat ajatukset eivät värjää kasvoja mustiksi eikä solmuinen mieli väännä vartaloani mutkalle. Istun omassa työtilassa, en avokonttorissa, joten itkuiset silmät eivät näy puhelinpalavereissa ja lounaalle menen sitten, kun naama näyttää taas normaalilta. Olen ihan tavallisen näköinen. Pidän kauniista vaatteita ja seuraan muotia jonkin verran. Käyn kampaajalla säännöllisesti, joten tukka on kai jotenkin kuosissa yleensä. En ole erityisen laitettu, mutta en suttuisenkaan näköinen. Lähinnä kai unettomuuskaudet ja ainainen väsymys näkyy jotenkin. En useimmiten ehdi enää meikkaamaan työaamuina, koska nukun liian myöhään joka aamu. Silmänaluset saavat roikkua tummina. Mutta väsymys paistaa myös liki jokaisen ylityöllistetyn kollegani kasvoilta päivittäin. Sulaudun massaan ihan hyvin.
Silti oloni voi olla helvetillinen ja työssä käyminen on välillä todella tuskaisaa ja joskus mahdotonta.
Kun olen joskus maininnut esim. pitkään jatkuneesta unettomuudesta tai alakuloisesta olosta läheiselle työkaverille, on vastaus yleensä hämmästynyt: ”Mutta ei se kyllä näy susta mitenkään”. En tiedä, mitä siihen pitäisi vastata. ”Ai, no ei mua sitten varmaan vaivaakaan mikään.” Mutta totuus on, että ulkonäkö ei paljasta välttämättä mitään.
***************
Tällä viikolla on lääkäriviikko. Menen työterveyslääkärille huomenna ja perjantaille on buukattu peräjälkeen psykologin ja psykiatrin luona käynnit. Uskoni mihinkään varsinaiseen apuun on aika vähäinen. Menen silti, koska toinen vaihtoehto olisi vain luovuttaa. Tällä hetkellä pyristelen vielä vastaan.
Kerron sitten, miten meni.