Voiko masentuneena elää ihmisten kanssa?
Uuh, tämä on valtaisa aihe. Mistähän päästä tätä lähtisin kerimään? Minulle masennus on aina aiheuttanut ongelmia ihmissuhteissa ja ihmissuhteet vaikeuksia masennukselleni. Kai ne on ne odotukset ja pettymykset puolin ja toisin, mitkä kirvelee.
Olen elämäni aikana menettänyt liudan ystäviä ja avioliiton lapseni isään sairauteni vuoksi. Jä tällä tarkoitan, että olen itse aktiivisesti aiheuttanut tilanteita, joita muiden on vaikea kestää, koska masennus ja ahdistus muokkaavat minua ja käytöstäni usein vähemmän viehättävään suuntaan. Tunnen syyllisyyttä, tottakai, mutta tunnen myös tuskaa siitä, että en ole aina saanut läheskään sitä tukea, mitä olisin kaivannut ystäviltäni tai lapseni isältä. Kuitenkin: masentunut ei ole usein kovin helppoa ja hauskaa seuraa ja masentuneet lähellä pääsee nauttimaan myös laajasta skaalasta muitakin vähemmän mukavia tunneryöppyjä kuin se klassinen apeus/surumielisyys. Näistä kirjoitinkin edellisessä postauksessani.
Juuri nyt tämä aihe tuntuu erityisen ajankohtaiselta. Voiko masentuneena oikeasti elää muiden ihmisten kanssa? Onko ainoa vaihtoehto lopulta kääriytyä yksinäisyyteen ja antaa muille mahdollisuus onnelliseen elämään toisaalla?
Olen tänä kesänä riidellyt äitini kanssa, koska koen hänen käyttäytyneen epäreilusti minua kohtaan, enkä jaksa tässä mielentilassani olla aina se, joka joustaa ja myötäilee ja kestää kaiken se, mitä äitini päähän pälähtää. Emme ole keskustelleet sen jälkeen. Olen myös ajautunut välirikkoon isäni kanssa. Olimme perheeni kanssa kaksi päivää kesälomalla isäni ja hänen vaimonsa mökillä, ja kuten tavallista isäni nälvi ja arvosteli minua kaikenlaisesta vierailuni aikana. Yritin kestää tätä hampaat irvessä, mutta päädyin koiran karkaamisen jälkiaalloissa (tunsin kauhua, että mitähän nasevaa sanottavaa isäni keksii siitä, etten osaa edes pitää koiraani aisoissa) riitelemään kovaäänisesti mieheni kanssa. Tämän seurauksena isäni jakeli ihmissuhdeneuvoja miehelleni selkäni takana (lähinnä teemalla ”Tiedän kyllä, miten vaikea ja hankala tyttäreni on”) ja lähetti käyntimme jälkeen sähköpostitse kyseenalaisia arvioita elämästäni ja kykeneväisyydestäni parisuhteeseen ja äitiyteen noin ylipäätään. En vastannut viestiin, enkä taida olla yhteydessä ihan vähään aikaan. Että se siitä tuesta, jota en kyllä toisaalta odottanutkaan vanhemmiltani.
Avoliittoni on ollut myös heikoissa kantimissa kesän aikana. Edellä mainittu riita (kyllä, aiheutin sen, ja olin siitä kovin pahoillani) oli tuskin saatu käsiteltyä ja päästy takaisin ns. normaaliuomiin, kun olimme jo seuraavan riidan kourissa ja mieheni väläytteli ensimmäistä kertaa ihan tosissaan erokorttia. En tiedä, missä nyt mennään. Elämämme on juuri nyt päällisin puolin normaalia ja välimme ystävällismieliset, mutta läheisyys, huumori ja intiimi yhteys loistavat poissaolollaan. Mieheni haluaa pariterapiaa, mutta että minä varaan sen (koska minun pitäisi maksaa huono käytökseni ja todistaa olevani kelvollinen tällä palveluksella). En saa varausta tehtyä, koska pelkään, mitä luurankoja siellä paljastuukaan. Pidän tällä hetkellä päätäni tiukasti pensaassa.
En halua elää yksin. Kuten useimmat muutkin, kaipaan ihmisiä ympärilleni. En suurensuurta laumaa, en ole yltiösosiaalinen, mutta kaipaan perhettä, parisuhdetta ja ystäviä sopivissa määrin. Olen vaan tällä hetkellä taas ihan solmussa niin monien itselleni tärkeiden ihmissuhteiden kanssa. Eikä minulla ole energiaa lähteä niitä selvittelemään.
Kaikkein selkein ja ongelmattomin suhde minulla on ollut aina poikaani, vaikka toisaalta koen, että vanhemmuus on ollut myös raskasta ja minuuttani syövää jollain tapaa. Äidin ja pojan välinen suhde on meidän tapauksessa raameiltaan selkeä: tiedämme molemmat, että toisen rakkaus on ehdoton ja päättymätön ja vaikka toinen välillä ei ole ihan sellainen kuin toinen toivoisi, on paluu rakastavaan hyväksyntään aina olemassa.
Muuten elämä tuntuu olevan taas kerran ihmissuhteiden nuoralla kävelyä. Ilman turvaköysiä.