Oen elänyt masennuksen kanssa lapsuudestani lähtien. Tosin silloin ei puhuttu masennuksesta, vaan olin vain (yli)herkkä. Terapiaurani alkoi 10-vuotiaana. Ensimmäiset masennuslääkkeet sain vasta 30-vuotiaana, kun sain lapseni ja vaivuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Siitä lähtien pillereitä onkin tullut popsittua enemmän aikaa kuin oltu ilman.

Perheen perustaminen oli taitekohta ylipäätään sairaudessani. Sen jälkeen olen ollut sairaampi kuin aiemmin. En tietenkään syytä lastani sairaudestani. Perhe-elämä on ollut omalta osaltani monimutkaisempaa ja vaativampaa kuin ikinä osasin kuvitella. Lapsi asettaa myös vaatimuksen koossa pysymiselle niin pitkälle kuin kykenee. Ei ole mahdollisuutta olla samalla tavalla heikko ja uupunut kuin aiemmin.

Olen pitkään puhunut sairaudestani vain todella harvojen ihmisten kanssa, lähinnä äitini, sisarteni, puolisoni, lähimpien ystävieni ja lääkäreideni kanssa. Viimeisen puolen vuoden aikana olen ottanut asian esille muutaman kerranesimerkiksi hyvän työkaverin kanssa, kun hän on kysynyt sairaslomani syytä. Kokemukseni ovat pääosin negatiivisia.

Silti minulla on suuri tarve puhua asiasta ja analysoida elämääni ja siksi siis tämä blogi. Toivon että kommentoit. Toivon että en masennu liikaa mahdollisista ikävistä kommenteista. Otan tietoisen riskin, koska toivon että bloggaamisen hyödyt ovat itselleni (ja ehkä jollekin muullekin) suuremmat kuin haitat.

Tällä hetkellä sairaudessani on vaikea vaihe. On vaikea yrittää nähdä tulevaan ja jossain mutkan takana odottavaan parempaan vaiheeseen. En enää odota paranevani koskaan täysin. Elän, koska toivon niitä parempia jaksoja ja poikani vuoksi.