Vuorokauteen lisää tunteja
Kun aloitin opiskeluni korkeakoulussa, muistan ikuisesti orientaatioviikolla kuulemani sanat ”Jossain vaiheessa teistä alkaa tuntua, että päivistä loppuu tunnit kesken.”
Kyllä. Eikä edes se, että vetelee viimeisiä opintosuorituksia SEKÄ tekee opinnäytetyötä tutkinto-opiskelijana. Äitinä oleminen alle 1-vuotiaalle on täysipäiväistä työtä. Jokainen, joka on viettänyt edes vuorokauden taaperon seurassa, tietää mistä puhun. Emma ei ole vielä päivähoidossa, joten olemme joutuneet tekemään jos jonkinlaisia järjestelyitä omien töiden ja opintojen suorittamiseksi. Ajatus siitä, kun muutaman kuukauden kuluttua menen töihin ja Emma tarhaan, tuntuu tämän rinnalla todella seesteiseltä. Aamulla herätään, (mahdollisesti taistellaan erinäisten toimenpiteiden kimpussa), lähdetään, kunnes sitten kahdeksan tunnin kuluttua palataan kotiin (ja mahdollisesti taistellaan hieman toisenlaisten toimenpiteiden kimpussa) mutta pääsääntönä on se, että rutiini on joka päivälle selkeämpi.
Minun luentoni Metropoliassa, Jaakon luennot LAMK:issa. Minun opinnäytetyöni, Jaakon muut kouluun liittyvät asiat, orkesteri, bänditreenit, keikat, meillä käyvät yksityisoppilaat ja satunnaiset sijaistamiset musiikkiopistossa. Muut työt, projektit ja studiot. Sinne väliin täytyisi sulloa viisi ravitsevaa ateriaa lapselle ja ainakin kerran päivässä ulkoilua. Kahdet päiväunet, muskari kerran viikossa. Sosiaalinen elämä, se on meille ehdoton prioriteetti. Emman syntymäpäiväjuhlien, ystävän babyshowerin sekä omien valmistujaisjuhlien suunnittelua. Ja mainitsinko jo, ettei lapsemme nuku oikeastaan kunnolla vieläkään?
Tätä kaikkea ynnäillessäni totean, että meidän täytyy olla aivan uskomaton tiimi. Me onnistumme tässä. Useana päivänä minä odotan jo eteisessä kengät jalassa valmiina lähtöön kun Jaakko palaa. Läpsystä vaihto. Me olemme jotenkin vain onnistuneet sovittamaan kaiken tämän yhteen. Yhteisessä seinäkalenterissa ei ole tällä hetkellä yhtään päivää, jossa ei olisi mitään merkintöjä. Näin hektisen syksyn jälkeen 40-tuntinen työviikko saattaa alkaa tuntua tyhjältä.
Nyt koko päivän härdellin jälkeen haluaa paneutua lukemiseen ja kirjoittamiseen, koska parasta ja rauhallisinta aikaa työn tekemiselle on silloin, kun Emma nukkuu. Juuri kun tuntuu päässeen vauhtiin, huomaakin että kello on jo reilusti yli nukkumaanmenoajan. Tunnit todella loppuvat vuorokaudesta kesken.
En valita. En lainkaan. Olen itse asiassa todella onnellinen tästä kaikesta. Olen onnellinen, että me teemme asioita emmekä juurru kotona. Olen onnellinen, että minulla on tästä unenpuutteesta huolimatta energiaa valmistua nyt määräajassa, eikä jättää opintoja kesken tai ”tauolle”, kuten valitettavan useille tuoreille äideille käy.
Ja tämä on elämä, jonka valitsimme.
