3 kuukautta ja muutama viikko
En ole päässyt tässä blogissani kovinkaan pitkälle saatika jollain tavalla järkevälle tasolle kertoessani raskaudesta. Olen yrittänyt pitää yllä edes pientä kronologista järjestystä palatessani raskausaikaani. Kertoisin siitä todella mielelläni, mutta nykyhetkessäkin tuntuu olevan niin paljon uutta ja ihmeellistä, että pelkään putoavani kyydistä.
Emma oppii ja kasvaa hurjaa vauhtia. Vaikka ihan vastasyntyneelläkin on aivan selkeästi oma persoonansa (ja minä kun olin ajatellut, että kaikki vauvat ovat ihan samanlaisia passiivisia möhkäleitä), niin nyt hieman yli kolmen kuukauden ikäisenä tämä persoona ikään kuin herää tähän maailmaan.
Emmalla on ihan selkeästi asioita, joista hän pitää ja sitten niitä, joista hän ei todellakaan pidä. Hän ilmaisee innostuksen ja kiitollisuuden hymyilemällä ja silloin kun joku on todella hauskaa, hän yrittää nauraa. Nauru on tähän saakka ollut vain pientä kujerrusta ja kiljahduksia, mitkä eivät varsinaisesti kuulosta naurulta, mutta suu avautuu suureksi ja pieni tyttö näyttää siltä, että hän ratkeaa kahtia riemusta. Vaipanvaihto on ihanaa, ihmiskasvot ja värikkäät lelut ovat kiinnostavia. Emma rakastaa kitaran ääntä ja sitä, kun hänelle puhutaan ja lauletaan. Häntä on alkanut kiinnostaa ympäristö niin paljon, että sylissä ollessaan hän alkaa vaatia, että lähdetään liikkeelle. Kirkkaita valoja ja liikkuvia asioita voisi tuijotella vaikka kuinka ja parasta on se, kun suussa on jotain mitä lususttaa. Tutti ei kyllä kiinnosta, mutta omat sormet ovatkin parhaat. Käsien käyttö ei ole kuitenaan vielä kovin kehittynyttä, välillä kun Emma saa peukalon pitkän äherryksen jälkeen suuhunsa, hän onnistuu työntämään kaikki muut sormet silmäänsä.
Ulkovaatteiden pukeminen ja vaunuun tai turvakaukaloon ahtautuminen ottaa päähän joka kerta ja silloin Emma huutaakin heti ensimmäisestä lapasesta saakka. Yleensä hän kyllä rauhottuu melkein heti kun vaunut lähtevät liikkeelle tai kaukaloa aletaan heijata, mutta pukeutumisesta itse lähtöön saakka tyttö yleensä karjuu kurkku suorana. Kutsumme tätä ilmiötä Jaakon kanssa ”lähtöstressiksi”, joka on kieltämättä aika tarttuvaa. Kuin ihmeen kaupalla sitä onkin oppinut pukemaan itsensä vasemmalla kädellä ja pakkaamaan laukkunsa suullaan kun samalla heijaa vaunuja, kun kyytiläisen on viimein saanut rauhottumaan.
Viikonloppuna olimme taas Järvenpäässä Emman mummolassa, missä kyllä huomasi, että vauva on alkanut jo hieman vierastaa ja tuntuu aluksi hieman stressaantuneelta uudesta ympäristöstä. Ensimmäisenä yönä Emma nukkui todella levottomasti ja perhepedissä se tarkoittaa sitä, että minä en nukkunut ollenkaan. Uneni on nykyään niin herkkää, että käytännössä herään jo siihen, kun Emma kääntyy selältään kyljelleen minua kohti. Kun hän sitten pyöri ja ähisi koko yön, ei minulla ollut toivoakaan unesta.
Oli kuitenkin ihanaa olla ”landella”, saunoa ja syödä hyvin. Jaakon lapsuudenkodissa on aivan oma tunnelmansa, boheemia ja kotoisaa ja siellä on todella paljon lämpöä ja rakkautta vastassa joka kerta, kun sinne menee.
