Lokakuiset
Ennen raskautumistani en juuri välittänyt vauva-hypetyksestä. Lähipiirissäni ei ollut montaakaan vauvaa. Oma kummipoikani Juuso on minulle luonnollisesti rakas, mutta häntäkin näen välimatkan vuoksi aivan liian harvoin. Lapsen saaminen on aina iloinen ja ihana uutinen, mutta koska henkilökohtaista kokemusta (tai vauvakuumetta) ei ollut koskaan ollut, en tiennyt miten paljon ystävien vauvauutisista voikaan ilahtua. Kun on kerran elämässään kokenut sen suuremmoisen, sanoinkuvailemattoman upean tunteen, myötäeläminenkin alkaa tuntua henkilökohtaisemmalta.
Ennen, kuin vatsani oli alkanut pyöristyä minusta tuntui yhtäkkiä että kaikki vastaantulijat olivat raskaana. Facebookissa tutut ilmoittivat tulevasta perheenlisäyksestä vähän väliä. Silti yksikään lähipiirissäni ei ollut kanssani samaan aikaan valittamassa pahoinvoinnista ja turpoavista sormista – enkä halunnut pitkästyttää lapsettomia ystäviäni vauvajutuilla. Lueskelin melkein päivittäin vau.fi -sivun keskustelupalstaa, jonne odottavat äidit lasketun ajan perusteella olivat ohjautuneet jakamaan himoja, ällötyksiä, iloja ja suruja. Siellä oltiin sovittu perustettavasta Facebook -ryhmästä ”Lokakuiset 2013”, minne minäkin innoissani liityin. Sain yhdellä klikkauksella 70 uutta ystävää.
Kuten olen aiemmin tässä blogissa maininnut, raskaana oleminen lapsettomien keskellä saattaa käydä yksinäiseksi. Vaikka minäkin olin koko ajan ihmisten ympäröimänä, saatoin välillä tuntea oloni jollain hassulla tavalla ulkopuoliseksi ilman järkevää syytä. Raskausvaivoista, vauvan tavaroista ja neuvoloista puhumisen tarpeeni täyttyivät sataprosenttisesti Lokakuisten avulla, sillä kaikki olivat täysin samojen kysymysten äärellä. Olo ei tuntunutkaan enää ollenkaan yksinäiseltä.
Olemme tavanneet ryhmäläisten kanssa useasti kahviloissa tai jonkun kotona. Viimeksi järjestämäämme brunssia varten vuokrasimme yhteisesti Rauhanaseman, sillä osallistujamäärä paisui yli kolmeenkymmeneen. Ihmisiä tuli paikalle ympäri Suomea. Tästä miitistä koko pääkaupunkiseutu pääsi lukemaan seuraavan päivän Metro -lehdestä:
http://www.metro.fi/uutiset/a1387801225583
Emma edustaa eturivistä silmittömän raivonsa kanssa.
Internetin välityksellä useat löytävät nykyään puolisonsakin, joten ei ole ollenkaan hassua turvautua tuntemattomiin silloin, kun kaikista eniten tukea tarvitsee. En halua edes ajatella, millaisessa masennuskoomassa olisin ollut, jos olisin ollut ”yksin raskaana”. Teki myös loppuajan odotuksesta siedettävämpää, kun melkein joka päivä ryhmästä joku lähti synnyttämään ja pyrki pitämään muut ajantasalla. Itsekin taisin vesien menon jälkeen kertoa ensimmäiseksi Jaakolle, sitten Lokakuisille ja kolmantena vasta soitin Kätilöopistolle. Synnytyksen edetessä muut kyselivät malttamattomina, että joko nyt, ja minä annoin väliaikatietoja. Sama jännitys koettiin jokaisen synnytyksen kohdalla. On uskomatonta, kuinka sen voi myötäelää.