Ensimmäinen neuvola & oikea suunnitelma
On toisaalta helppoa ja toisaalta erittäin hankalaa olla raskaana 2000-luvulla. Tieto on koko ajan käsillä. Aina, kun kaipaa suuntaa, sen voi nopeasti googlata. Minäkin siis otin selvää netistä, mitä nyt tulisi tehdä. Raskaustestin tekemisestä seuraavana päivänä soitin neuvolan keskitettyyn ajanvaraukseen. En tiedä, miten tämä toimii muissa kunnissa, mutta pääkaupunkiseudulla asuville on olemassa yksi numero, jossa mukavat tädit hoitavat kaikki ja ohjaavat eteenpäin. Keskusteluni hoitajan kanssa oli mukava, hän varmasti osasi päätellä, etten ollut vahvimmillani ja tilanne oli minulle pelottava ja uusi. Minut valtasi kuitenkin lämmin olo, sillä perustietojen jälkeen hän sanoi lempeällä äänellä ”Onneksi olkoon.” Minulle varattiin aika seuraavan viikon perjantaille ensimmäiseen neuvolaan. Olin tuolloin kahdeksannella viikolla.
Kun on astumassa tuntemattomaan, mutta samalla odottaa malttamattomana ja innoissaan jotain epämääräistä ja uutta, tuo viikon ja yhden päivän odotus tuntui sietämättömältä. Ahmin tietoa raskaudesta, luin HUS:in sivut läpi ainakin kymmenen kertaa oppiakseni paikallisista neuvolakäytännöistä, tutustuin netissä ja kirjastossa oikeastaan kaikkeen mikä liittyi tilaani.
Ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen oloni ei kuitenkaan ollut ollenkaan varmempi, toisin kuin olin kuvitellut. Ajattelin, että siellä saisin jonkun ”Raskaana” -leiman otsaani ja konkreettisen todisteen siitä, että tämä on totta. Eihän minulla ollut kuin ne kaksi viivaa ja paha olo. Ja kun aiemmin sanoin, että netti teki alkuraskauden hankalaksi, niin sitä se todella teki. Sieltä tuntui löytyvän kaikki surullisimmat tarinat keskenmenoista ja tuulimunaraskauksista, kuinka jotkut olivat kuvitelleet muutaman kuukauden olevansa onnellisesti raskaana, kunnes olivatkin varhaisultrassa tai NT-ultrassa (joka yleensä tehdään viikolla 10-13) saaneet kuulla, ettei mitään lasta olekaan. Näiden tarinoiden lukeminen on liian helppoa, mutta yleensä ne vain aiheuttavat lisää huolta ja pelkoa. Todellisuudessa ei ole mitään, millä tällaista tilannetta voisi ehkäistä tai ennustaa. Siksi on vain luotettava luontoon, sillä nämä asiat eivät todella ole meidän käsissämme.
Ensimmäisessä neuvolassa kysyttiin tahdonko osallistua sikiön seulontatutkimuksiin, esimerkiksi 21-trisomia eli Downin syndrooman seulontaan. Riskilukema Downin syndroomaan lasketaan äidin iästä, verinäytteestä sekä niskaturvotusultrasta. Suurin osa suomalaisista odottajista osallistuu näihin seulontoihin, itselläni pääsyy siihen oli kuitenkin se, että halusin luonnollisesti mennä ultraäänitutkimukseen ja nähdä pienokaiseni omin silmin. Neuvolasta sain mukaani myös ison kasan luettavaa raskausajasta, ruokavaliosta ja vanhemmaksi tulemisesta. Juttelimme terveydenhoitajan kanssa tilasta, sain paljon tietoa mutta oloni ei varmistunut ollenkaan siitä, että mittasimme verenpaineeni sekä hemoglobiinini. Oli siis jäätävä odottamaan tulevaa ultraäänitutkimusta, johon tuolloin oli aikaa vielä noin kuukausi. Sydänääniä ei usein kuunnella ensimmäisillä neuvolakerroilla, sillä niin varhaisilla viikoilla olevan alkion sydänääniä voi olla vaikeaa saada kuuluviin, ja se aiheuttaisi tulevassa äidissä vain turhaa huolta.
Kotona luin jokaisen pienenkin lehtisen useaan kertaan ja tekstasin Lahdessa olevalle Jaakolle kuulumisia. Tiesin, että hän oli vieläkin kauhuissaan uutisesta, joten olin päättänyt antaa hänelle mahdollisimman paljon aikaa sulatella asiaa. Hän seisoi vierelläni ja sanoi haluavansa osallistua kaikkeen yhtä paljon kuin minäkin. Silti luulen, että hänelle oli vaikea sisäistää mitä kaikkea se tulisi tarkoittamaan. Yleensä tuleville isille isäksi kasvaminen käy paljon hitaammin kuin äideillä. Se tapahtuu vasta sitten, kun lapsen olemassaolo on hänellekin konkreettista. Ehkä ensimmäisistä potkuista tai ultraäänikuvasta. Useimmiten isäksi muututaan kuitenkin vasta sinä päivänä, kun lapsi saadaan ensimmäisen kerran syliin. Ja nyt kun katson niitä kahta, ovat he ihan uskomaton parivaljakko, isä ja tytär. Kaikki onnistui kuitenkin paremmin kuin odotin, minun ei olisi tarvinnut ”patistella” tulevaa isää lainkaan ja olen edelleen pahoillani siitä, että välillä annoin oman huoleni raskausaikana jyrätä Jaakon kasvuprosessia. Luulen kuitenkin, että useita pariskuntien konflikteja syntyy siitä, että kun vauvaa odotetaan, eivät molemmat vanhemmat ole samassa tilassa. Toinen aloittaa elämänmuutoksen saman tien ja toinen usein ajattelee, että nyt täytyy tehdä asioita nyt kun vielä voi.
Välillä olin tästä tietystä tulevasta isästä jopa hieman huolissani, pakotetaanko hänet nyt tässä johonkin mitä hän ei halua. Tulkitsin kuitenkin epävarmuutta pahasti väärin, ei ollut kyse haluamisesta, vaan tunteesta, ettei hän ole valmis. Kukapa olisi muutamassa viikossa valmis sellaiseen, mihin ei ole missään vaiheessa saanut hetkeäkään aikaa valmistautua. Hänelle tuotti myös suunnattomasti vaikeuksia kertoa uutiset vanhemmilleen. Välillä hormonihuuruisena jopa suutuin siitä, aivan kuin hän yrittäisi kieltää koko asian. Nyt jälkeenpäin kuitenkin ymmärrän häntä paljon paremmin kuin uskoin olevan mahdollista. Olen saanut kerrottua hänelle, etten minä tai Emma tarvitse mitään ”Vuoden isä” –supermiestä, vaan hänet, hänenä itsenään. Silti hän edelleen onnistuu välillä olemaan supersankari.
Meidän piti alkaa suunnitella tulevaisuutta todella, kun se tähän saakka oli molemmille ollut jotain mikä tulee sellaisena kuin on tullakseen. Nyt yhtäkkiä meillä piti olla suunnitelma, yhteinen suunnitelma. Me olimme kihlautuneet edellisenä syksynä, joten suhteemme oli silloin jo vakava, mutta jouduimme asumaan eri kaupungeissa opiskeluiden vuoksi. Hän kuitenkin käytti kaikki tekosyyt matkustaa Helsinkiin useita kertoja viikossa, ja suurin osa hänen kaikista bändi- ja muista musiikkiprojekteista olikin täällä. Minä en osannut vaatia yhteen muuttamista, mutta se tuntui olevan tulevalle isälle selviö. Hän haluaisi asua minun ja lapsensa kanssa, oli tilanne mikä hyvänsä. Siitä puhuttuamme ymmärsin itsekin, ettei kaukosuhde tulisi enää olemaan vaihtoehto. Kuten aiemmin sanottua, tulevan muutoksen suuruutta ei pysty käsittämään kerralla, vaan viikko viikolta se selkeytyi pikkuhiljaa ja samaa tahtia mekin aloimme luoda pieniä suunnitelmia ja varasuunnitelmia. Meillä oli kuitenkin vielä puoli vuotta aikaa, ja vaikka se on todella lyhyt aika, niin toisaalta siinä ajassa me saimme kaiken järjestymään mainiosti.