Kaksi viivaa, positiivinen
Oli helmikuinen torstaiaamu vuonna 2013. Äitini oli pyytänyt minua luokseen kokkaamaan perjantaisia juhliaan varten. Monen päivän huonovointisuudesta ja selittämättömästä väsymyksestä huolimatta pakotin itseni liikkeelle. Bussimatkan ajan jouduin nieleskelemään ilmaa, sillä paha olo otti vallan melkein heti, kun olin astunut kyytiin. Olin päättänyt matkustaa illalla Lahteen, missä kihlattuni Jaakko opiskelee ja vielä silloin asui. Ajatus tunnin junamatkasta alkoi tuntua tukalalta, koska alitajunnassa jotenkin päätin syyttää koko pahaa oloani jostain itseni ulkopuolella olevasta. Joka tapauksessa tiesin, että matkapahoinvointilääkkeitä saa apteekista ilman reseptiä, joten suuntasin sinne ensimmäisenä. Vilkaisin ohimennen hyllyssä raskaustestejä, mutta ajattelin, ettei tämä sitä ole, ei voi olla, ei nyt.
Ymmärrän hyvin niitä, jotka sanovat, että ne alkuraskauden pahoinvoinnin aiheuttavat hajut ja maut jäävät kummittelemaan vielä pitkiksi ajoiksi. Minulle kävi näin juustokakun kohdalla. Yritin tuona kyseisenä päivänä valmistaa äitini hartaasti toivomaa juustokakkua pidätellen oksennusta. Kävin vähän väliä hengittämässä parvekkeella raitista ilmaa ja laitoin hiuspinnin nenääni, ettei kerman ja tuorejuuston haju tulisi nenääni. En ole tähän päivään mennessäkään saanut syötyä juustokakkua, ja sen ajattelukin saa minut voimaan huonosti.
Olin varma, että minulla oli jokin salaperäinen vatsatauti. Minä ihmisenä, joka en tiennyt raskaudesta tai vauvoista yhtään mitään, en osannut yhdistää satunnaisesti ympäri vuorokauden tulevaa aaltoilevaa pahaa oloa aamupahoinvointiin. Aamupahoinvointihan tulee aamulla, niin yksinkertaista se on, ajattelin.
Meni useampi päivä, eikä oloni juurikaan kohentunut. Kuitenkin vasta seuraavana keskiviikkona uskaltauduin ostamaan raskaustestin, olin ikään kuin odottanut enteilevien merkkien häviämistä ja pakottanut itseni kieltämään mahdollisuuden siitä, että kaikki voisi johtua raskaudesta. Olimme sopineet illalla Jaakon kanssa menevämme ystäviemme kanssa Kallioon muutamalle, sillä hän oli tulossa Helsinkiin. Ennen sitä kuitenkin hyvin neutraalein ajatuksin tein testin. Minua ei edes jännittänyt, sillä olin varma tuloksesta, minun täytyi vain sulkea se vaihtoehto pois.
Raskaustestit mittaavat HCG-hormonin määrää. Sitä ei erity heti välittömästi hedelmöityksen jälkeen, siksi testin tekemistä kannattaa yrittää viivyttää tarpeeksi. Sitä on kehossa myös eri määriä eri vaiheessa raskautta, joten positiivisessa testissä viiva voi olla todella haaleakin. Kertakäyttöisten testien ohjeessa yleensä käsketään odottamaan muutamasta minuutista varttiin, ennen kuin tuloksen voi katsoa. Minä en kuitenkaan ehtinyt edes laskea tikkua pöydälle odottamaan, kun viivat alkoivat muodostua. Molemmat viivat olivat testissä tummina ja vahvoina, niiden olemassaoloa ei voinut kyseenalaistaa. Tarkistin tuloksen kaikesta huolimatta monta kertaa ohjeesta. Kaksi viivaa, positiivinen.
Olin koko päivän miettinyt, miten kertoisin uutisen poikaystävälleni kun en itsekään vielä tiennyt, mitä ajattelen. En osannut olla iloinen enkä kauhuissani, minun piti saada puhua hänelle ensin. Oli silti päivänselvää, mitä tulisin tekemään.
En osannut sanoa mitään nähtyäni hänet illalla, joten ojensin positiivisen testin hänelle heti ulko-ovella. En muista, mitä hän sanoi, mutta muistan hänen haukkoneen henkeään muutaman kerran. Se koko tilanne tuntuu todella kaukaiselta, omat ajatuksenikin olivat melko hukassa. Kävelimme pitkin Helsinginkatua, emme olleet muuttaneet suunnitelmia illasta. Tapasimme ystävämme Pacificossa, aivan kuten ennenkin. Tavan mukaisesti kaikki kantoivat vuorotellen pöytään halpoja sangriakannuja, mutta minun lasissani oli pelkkää Coca Colaa. Muut joivat minulle kaadetut sangriat. En sanonut silti kenellekään mitään.
Puolen yön aikaan lähdimme kotiin. Istuessamme yöllä hämärässä olohuoneessa otin asian varovasti puheeksi. Selkeimmin muistan yhden lauseen, jonka hänelle sanoin. ”Sinusta tulee isä.” Se sai minutkin tajuamaan edes hieman mistä tässä on kyse. Me saamme lapsen.
Tällaista uutista ei käsitetä päivässä, ei edes viikossa. Välillä olin niin innoissani, etten malttanut pysyä paikallani. Sitten toisinaan lamaannuin kauhusta. Se asian sisäistämiseen vaadittavien tunteiden kirjo oli loputon, löysin itseni henkisesti sellaisesta paikasta, mitä en uskonut olevan. Saatoin olla saman päivän aikana onneni kukkuloilla ja surun murtama, joskus jopa samaan aikaan. Hormonit, juu. Mutta myös koko alkanut uusi elämä ja elämänmuutos saivat aikaan ilon ja onnen seuraksi pelkoa ja jopa välillä vihaa siitä, kuinka elämässä monet hyvät asiat mahdollisesti muuttuisivat. Kysymyksiä siitä, kuoleeko sosiaalinen elämä kokonaan, vietetäänkö uudetvuodet ja juhannukset nyt tästä eteenpäin kotona syöden nakkia, kun ennen niitä vietettiin… no toisenlaisissa merkeissä. Me kaksi, jotka harvoin missasimme bileitä (olimmehan opiskelijoita) ja olimme tuttu näky Helsingin kuppiloissa viikonpäivästä huolimatta, joutuisimme keksimään nyt uudenlaista viikonlopputekemistä. Emmehän tietenkään voineet ennakoida, millaista elämästä tulisi, sillä emme olleet koskaan päässeet seuraamaan nuoren perheen elämää kovin läheltä.
Kaikki muutokset pelottivat, mutta meillä oli aikaa kasvaa niihin. Kasvaa vanhemmiksi, uudelleenorganisoida kaikki. Ja silti, edelleen tänäpäivänäkin, kun olemme jo vanhempia, välillä pysähdymme tuijottamaan toisiamme ja vauvaamme hölmistyneenä. Me ollaan äiti ja isi. Me tehtiin toi. Toi on meidän lapsi ja me kasvatetaan se.
Niin uskomatonta se on.