NT-ultra

Niskaturvotusultra eli NT-ultra tehdään yleensä raskausviikkojen 10-13 välillä. Minulle kyseinen toimenpide tehtiin huhtikuun alussa, viikolla 12+4. Muistan aika selkeästi sen tunteen, kun matkustimme ratikalla kohti Naistenklinikkaa. Olin jännittynyt ja lamaantunut, tämä nyt tulisi olemaan se todiste vauvani olemassaolosta, mitä olin kaivannut. Olin ehtinyt rakastua siihen pieneen, hädintuskin tulitikkurasian kokoiseen tuntemattomaan asiaan sisälläni jo monta viikkoa sitten, vaikka alitajuisesti pelkäsinkin liittyväni niiden surullisten tarinoiden jatkoksi. Mietin myös mahdollisuutta, että vauvalla ei olisikaan kaikki hyvin. Nämä kaikki pelot, ajatukset ja tunteet ovat täysin normaaleita ja olen jälkeenpäin yllättynyt itsekin siitä, kuinka muillakin odottavilla äideillä risteilee päässään kysymyksiä ja ajatuksia todella synkistä asioista. Välillä niitä jopa säikähtää.

Ilmoittauduimme Naistenklinikalla ja jäimme odottamaan vuoroa. Ennen ultraäänitutkimukseen menemistä ohjataan käymään vessassa, koska rakon on oltava tyhjä. Olimme hieman myöhässä aikataulusta ja odottaminen tuntui ikuisuudelta, kun samalla tuntui, etten kestä sellaista jännitystä ja halusin perua koko jutun ja mennä kotiin. 

Pian kuitenkin makasin tutkimuspöydällä ja puristin käsitukea rystyset valkoisena. Jaakko istui tuolilla vieressäni. Vastapäätä olevan hyllyn päällä oli monitori, josta näimme saman kuin lääkäri omalta monitoriltaan. Lääkäri sanoi, että tutkimus voidaan tehdä vatsan päältä, mutta saattaa joutua jatkamaan sisäkautta jos tilanne sen vaatii. Melkein heti, kun lääkäri asetti viileän ultralaitteen alavatsani päälle, ruudulle ilmestyi ihan selkeä pieni sikiöasennossa oleva, vähän avaruusolion näköinen möykky. ”Siinä näkyy, kun sydän sykkii”, lääkäri sanoi ja niin tosiaan näkyi. Pieni sydän pumppasi hurjaa vauhtia ruudulla. Olin liikuttunut, mutta yllätyksekseni en alkanut kyynelehtiä.

Lääkäri kertoi koko ajan mitä ruudulla näkyi, maallikkona siitä on hyvin vaikea saada selvää. Sivuprofiilista vauvan tunnisti selvästi, mutta muuten se hyörinä näytti vain mustavalkoiselta sekasotkulta. Lääkäri laski, että sormia ja varpaita on kymmenen.

Äitiyskorttiini on kirjattu mitat tuolta ultrakäynniltä. Viikko 12+4, 55mm, vastaa viikkoa 12+0. Alkuraskaudessa kaikkien elimien kehittyminen ja kasvaminen on niin säännönmukaista, että ultran avulla lasketun ajan voi määritellä hyvin selkeästi. Myöhemmässä vaiheessa raskautta sen määrittely vaikeutuisi huomattavasti, koska kasvaminen ei tapahdukaan enää päivän tarkkuudella. Aiemmin äitiyskorttiin oli kirjattu lasketuksi ajaksi 13.10, mutta lääkäri tarkensi sen päivää aiemmaksi. Usein näin pientä heittoa ei edes korjata, mutta tämä kyseinen lääkäri oli tarkka.

Saimme mukaamme kuvia, joista yksi on kehystettynä olohuoneemme seinällä. Siinä vauva näyttäisi vilkuttavan, kasvojen edessä näkyy viisi pientä sormea joita hän lääkärin mukaan heilutteli ultrauksen aikana.

2013-04-03 15.15.48.jpg

2013-10-03 11.59.56.jpg

Niskaturvotusultrassa mitataan sikiön niskaturvotusta ja luvun ollessa korkea, on riski Downin syndroomaan. Seulonnassa otetaan huomioon myös aiemmin neuvolassa tehty verikoe ja äidin ikä ja näiden avulla lasketaan riskilukema. Jos riski on suuri, voidaan tarvittaessa tehdä lisätutkimuksia kuten lapsivesipunktio. Yhdistelmäseulonnalla voidaan löytää suurin osa riskeistä, mutta ei kaikkia. 

Meidän kohdallamme niskaturvotus oli alhainen, en nyt valitettavasti muista lukemaa eikä sitä ole äitiyskorttiinkaan kirjattu. Kuitenkin seulonnan tulokset tulevat vasta myöhemmin, HUS:in käytännön mukaan meille se tuli kirjeellä kotiin.

Aiemmin selvisin sängystä ylös aamuisin siten, että ennen nousemista join jotain makeaa mehua ja odotin hetken. En oksennellut läheskään joka päivä, mutta huono olo oli jatkuvasti. Silloin, kun oksensin, se tapahtui useammin illalla kuin aamulla. Raskauteen ja synnytykseen liittyy muutenkin ihan uskomaton määrä asioita, joita ei osata selittää edes lääketieteellä, ne ovat jopa mystisiä ja sen olen tässä kuluneiden kuukausien aikana todella huomannut. Pahoinvointi on niistä yksi, sitä kun ei edes tule kaikille. On esitetty teorioita siitä, että äidin keho niin sanotusti vierastaisi tuntematonta ainesta, eli vauvaa ja pahoinvointi johtuisi siitä. Useimmiten kuulee kuitenkin selityksen, että se johtuu hormoneista, niin kuin tuo selitys olisi pätevä kaikkeen mitä liittyy raskauteen. ”Ne on ne hormonit.” Olen kuullut tuon lauseen valehtelematta sata kertaa ja usein siinä onkin perää, mutta kun omasta mielestään on ärsyyntynyt ja vihainen oikeastikin aiheesta, olisi raskaana tai ei, ei halua kuulla jonkun kuittaavan asiaa Käsitelty -laatikkoon ainoastaan vetoamalla hormoneihin.

12. raskausviikon jälkeen alkuraskauden vaivat, kuten juuri se pahoinvointi ja minun kohdallani myös käsittämätön väsymys alkavat helpottaa ja samalla keskenmenon riski pienenee huomattavasti viikko viikolta. Ensimmäinen ultra oli minullekin tässä ikään kuin rajapyykki, tämän jälkeen sain aloittaa odottamisen tosissani. Vatsani oli vielä melko litteä eikä raskaus näkynyt ulospäin mitenkään. Olimme suurimmaksi osaksi odottaneet tähän saakka, ennen kuin kertoisimme ystävillemme uutisista. Muutamille läheisimmille ystäville ja perheille salaisuus oli tietenkin paljastunut aiemmin.

Minä aloin odottaa innoissani, että vatsani alkaa kasvaa ja välillä se tuntuikin turvonneelta, välillä ehkä kuvittelin. Ruokahaluni oli palannut ja kesä oli aivan ovella.

Vaikka tästä kaikesta on pian vuosi aikaa, muistan ne mullistavat tunteet todella selkeästi. Vaikka vauvamme oli silloin vielä niin pieni, ettei hän näkynyt tai tuntunut millään tavalla ulospäin, oli uskomaton tunne nähdä hänen todella olevan olemassa.

suhteet ystavat-ja-perhe terveys

Ensimmäinen neuvola & oikea suunnitelma

On toisaalta helppoa ja toisaalta erittäin hankalaa olla raskaana 2000-luvulla. Tieto on koko ajan käsillä. Aina, kun kaipaa suuntaa, sen voi nopeasti googlata. Minäkin siis otin selvää netistä, mitä nyt tulisi tehdä. Raskaustestin tekemisestä seuraavana päivänä soitin neuvolan keskitettyyn ajanvaraukseen. En tiedä, miten tämä toimii muissa kunnissa, mutta pääkaupunkiseudulla asuville on olemassa yksi numero, jossa mukavat tädit hoitavat kaikki ja ohjaavat eteenpäin. Keskusteluni hoitajan kanssa oli mukava, hän varmasti osasi päätellä, etten ollut vahvimmillani ja tilanne oli minulle pelottava ja uusi. Minut valtasi kuitenkin lämmin olo, sillä perustietojen jälkeen hän sanoi lempeällä äänellä ”Onneksi olkoon.” Minulle varattiin aika seuraavan viikon perjantaille ensimmäiseen neuvolaan. Olin tuolloin kahdeksannella viikolla.

Kun on astumassa tuntemattomaan, mutta samalla odottaa malttamattomana ja innoissaan jotain epämääräistä ja uutta, tuo viikon ja yhden päivän odotus tuntui sietämättömältä. Ahmin tietoa raskaudesta, luin HUS:in sivut läpi ainakin kymmenen kertaa oppiakseni paikallisista neuvolakäytännöistä, tutustuin netissä ja kirjastossa oikeastaan kaikkeen mikä liittyi tilaani.

Ensimmäisen neuvolakäynnin jälkeen oloni ei kuitenkaan ollut ollenkaan varmempi, toisin kuin olin kuvitellut. Ajattelin, että siellä saisin jonkun ”Raskaana” -leiman otsaani ja konkreettisen todisteen siitä, että tämä on totta. Eihän minulla ollut kuin ne kaksi viivaa ja paha olo. Ja kun aiemmin sanoin, että netti teki alkuraskauden hankalaksi, niin sitä se todella teki. Sieltä tuntui löytyvän kaikki surullisimmat tarinat keskenmenoista ja tuulimunaraskauksista, kuinka jotkut olivat kuvitelleet muutaman kuukauden olevansa onnellisesti raskaana, kunnes olivatkin varhaisultrassa tai NT-ultrassa (joka yleensä tehdään viikolla 10-13) saaneet kuulla, ettei mitään lasta olekaan. Näiden tarinoiden lukeminen on liian helppoa, mutta yleensä ne vain aiheuttavat lisää huolta ja pelkoa. Todellisuudessa ei ole mitään, millä tällaista tilannetta voisi ehkäistä tai ennustaa. Siksi on vain luotettava luontoon, sillä nämä asiat eivät todella ole meidän käsissämme.

Ensimmäisessä neuvolassa kysyttiin tahdonko osallistua sikiön seulontatutkimuksiin, esimerkiksi 21-trisomia eli Downin syndrooman seulontaan. Riskilukema Downin syndroomaan lasketaan äidin iästä, verinäytteestä sekä niskaturvotusultrasta. Suurin osa suomalaisista odottajista osallistuu näihin seulontoihin, itselläni pääsyy siihen oli kuitenkin se, että halusin luonnollisesti mennä ultraäänitutkimukseen ja nähdä pienokaiseni omin silmin. Neuvolasta sain mukaani myös ison kasan luettavaa raskausajasta, ruokavaliosta ja vanhemmaksi tulemisesta. Juttelimme terveydenhoitajan kanssa tilasta, sain paljon tietoa mutta oloni ei varmistunut ollenkaan siitä, että mittasimme verenpaineeni sekä hemoglobiinini. Oli siis jäätävä odottamaan tulevaa ultraäänitutkimusta, johon tuolloin oli aikaa vielä noin kuukausi. Sydänääniä ei usein kuunnella ensimmäisillä neuvolakerroilla, sillä niin varhaisilla viikoilla olevan alkion sydänääniä voi olla vaikeaa saada kuuluviin, ja se aiheuttaisi tulevassa äidissä vain turhaa huolta.

IMG-20130308-WA0000.jpg

Kotona luin jokaisen pienenkin lehtisen useaan kertaan ja tekstasin Lahdessa olevalle Jaakolle kuulumisia. Tiesin, että hän oli vieläkin kauhuissaan uutisesta, joten olin päättänyt antaa hänelle mahdollisimman paljon aikaa sulatella asiaa. Hän seisoi vierelläni ja sanoi haluavansa osallistua kaikkeen yhtä paljon kuin minäkin. Silti luulen, että hänelle oli vaikea sisäistää mitä kaikkea se tulisi tarkoittamaan. Yleensä tuleville isille isäksi kasvaminen käy paljon hitaammin kuin äideillä. Se tapahtuu vasta sitten, kun lapsen olemassaolo on hänellekin konkreettista. Ehkä ensimmäisistä potkuista tai ultraäänikuvasta. Useimmiten isäksi muututaan kuitenkin vasta sinä päivänä, kun lapsi saadaan ensimmäisen kerran syliin. Ja nyt kun katson niitä kahta, ovat he ihan uskomaton parivaljakko, isä ja tytär. Kaikki onnistui kuitenkin paremmin kuin odotin, minun ei olisi tarvinnut ”patistella” tulevaa isää lainkaan ja olen edelleen pahoillani siitä, että välillä annoin oman huoleni raskausaikana jyrätä Jaakon kasvuprosessia. Luulen kuitenkin, että useita pariskuntien konflikteja syntyy siitä, että kun vauvaa odotetaan, eivät molemmat vanhemmat ole samassa tilassa. Toinen aloittaa elämänmuutoksen saman tien ja toinen usein ajattelee, että nyt täytyy tehdä asioita nyt kun vielä voi.

Välillä olin tästä tietystä tulevasta isästä jopa hieman huolissani, pakotetaanko hänet nyt tässä johonkin mitä hän ei halua. Tulkitsin kuitenkin epävarmuutta pahasti väärin, ei ollut kyse haluamisesta, vaan tunteesta, ettei hän ole valmis. Kukapa olisi muutamassa viikossa valmis sellaiseen, mihin ei ole missään vaiheessa saanut hetkeäkään aikaa valmistautua. Hänelle tuotti myös suunnattomasti vaikeuksia kertoa uutiset vanhemmilleen. Välillä hormonihuuruisena jopa suutuin siitä, aivan kuin hän yrittäisi kieltää koko asian. Nyt jälkeenpäin kuitenkin ymmärrän häntä paljon paremmin kuin uskoin olevan mahdollista. Olen saanut kerrottua hänelle, etten minä tai Emma tarvitse mitään ”Vuoden isä” –supermiestä, vaan hänet, hänenä itsenään. Silti hän edelleen onnistuu välillä olemaan supersankari.

Meidän piti alkaa suunnitella tulevaisuutta todella, kun se tähän saakka oli molemmille ollut jotain mikä tulee sellaisena kuin on tullakseen. Nyt yhtäkkiä meillä piti olla suunnitelma, yhteinen suunnitelma. Me olimme kihlautuneet edellisenä syksynä, joten suhteemme oli silloin jo vakava, mutta jouduimme asumaan eri kaupungeissa opiskeluiden vuoksi. Hän kuitenkin käytti kaikki tekosyyt matkustaa Helsinkiin useita kertoja viikossa, ja suurin osa hänen kaikista bändi- ja muista musiikkiprojekteista olikin täällä. Minä en osannut vaatia yhteen muuttamista, mutta se tuntui olevan tulevalle isälle selviö. Hän haluaisi asua minun ja lapsensa kanssa, oli tilanne mikä hyvänsä. Siitä puhuttuamme ymmärsin itsekin, ettei kaukosuhde tulisi enää olemaan vaihtoehto. Kuten aiemmin sanottua, tulevan muutoksen suuruutta ei pysty käsittämään kerralla, vaan viikko viikolta se selkeytyi pikkuhiljaa ja samaa tahtia mekin aloimme luoda pieniä suunnitelmia ja varasuunnitelmia. Meillä oli kuitenkin vielä puoli vuotta aikaa, ja vaikka se on todella lyhyt aika, niin toisaalta siinä ajassa me saimme kaiken järjestymään mainiosti.

suhteet oma-elama ystavat-ja-perhe terveys