Ostin muutama viikko sitten itselleni paljon puhutun ja kehutun Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bébé -kirjan. Vaikka olen lukenut vasta kolmasosan yli 300-sivuisesta opuksesta, on se kaikessa viihteellisyydessään onnistunut herättämään minussa paljon ajatuksia. 

Karkeasti sanottuna kirjassa vertaillaan rankalaisia ja amerikkalaisia lapsia, vanhempia ja kasvatusmetodeja. Jotkut seikat kuulostavat mielestäni hieman yliampuvilta ja olen melko varma, että kirjoittaja on suorastaan liioitellut joitain asioita saadakseen eron rapakon molemmin puolin selkeäksi. Toisaalta monissa asioissa on paljon perää. Vertaillessani Amerikan ja Ranskan ”malleja” Suomeen ja siihen, mitkä ovat esimerkiksi neuvoloiden suositukset useissa asioissa vauvoille ja raskaana oleville, samoja piirteitä löytyy molemmista. Yksi seikka tähänastisesta lukukokemuksestani on kuitenkin noussut ylitse muiden. 

La pause. Kaikki kirjan lukeneet tietävät, mitä tällä tarkoitetaan. Itse melkein kymmenkuisen, useasti yöllä heräävän vauvan äitinä halusin romahtaa lattialle itkemään lukiessani la pausesta. Miksi, oi miksi tästä ei ole puhuttu aiemmin, kovempaan ääneen ja painokkaammin? 

Lyhyesti selitettynä (ja ”suomeksi” sanottuna) paussi on pieni hetki, jonka vanhempi tai hoitaja odottaa ennen vauvan kutsuun vastaamista. Ikään kuin kuunnellaan kysymys, ennen kuin siihen vastataan. Jokainen pieni vauva havahtuu unestaan öisin. Pausen avulla vauvalle annetaan mahdollisuus nukahtaa itse uudelleen. Jos itku yltyy, tarpeeseen vastataan. Tässä ei ole kyse niinsanotusta huudattamisesta, ainoastaan katsotaan, osaako vauva rauhoittua itse vai vaatiiko hätä vanhempaa. 

Otan nyt tämän teorian ja avaan sen omassa elämässämme. Me nukuimme alusta saakka perhepedissä, mikä oli yösyöttöjen kannalta erittäin kivuton tapa koko perheelle. Emma alkoi ähistä unissaan muutaman tunnin välein ja minä herkkänä uutena äitinä havahduin sekunnissa hereille ja aloin syöttää pienokaista. Kuten tiedämme, parin tunnin välein syöminen öisin ei ole tarpeellista enää puolivuotiaanakaan, mutta perhepetiläisinä en pitänyt kovin tarkkaa kelloa syömisistä, kun hädintuskin itsekään heräsin vauvan öisiin ähinöihin. Nukahdimme imetyksen aikana vierekkäin samantien. Jo synnytyslaitoksella painotettiin, kuinka tärkeää vauvan on öisin syödä, kuinka vauvaa ei voi helliä pilalle ja vauva ahdistuu jos hänen tarpeisiinsa ei vastaa. No, mehän kuuliaisina uusina vanhempina toimimme tämän mukaan ja aina, kun vauva inahtikaan, syöksyimme paikalle ja nappasimme hänet syliin. Jos jotain hyvää tästä on seurannut, niin Emma ei ainakaan vielä ole oppinut siihen, että itkemällä saa huomiota. Hän itse asiassa itkee aika vähän ”turhaan”, yleensä kaikkeen itkuun on jokin konkreettinen syy. Vastapainona tälle suurelle plussalle on erittäin pitkä miinus: levoton uni.

Samoin kuin pienet vauvat, aikuisetkin heräilevät unikiertojensa välillä, mutta yleensä me emme muista sitä koska osaamme vaipua takaisin uneen. Emman kohdalla unikierrosta havahtuminen on aina johtanut tissin suuhun tökkäämiseen ja sen jälkeen uudelleen nukahtamiseen. Nykyään hänen havahtuessa unikierrostaan hän ei osaakaan nukahtaa itse, vaan tarvitsee aina syliä, tuudittelua tai tissiä. Käytännössä minä opetin tämän hänelle. 

En oikeastaan osaa sanoa, mikä olisi sitten ollut se kultainen keskitie paikallisten suositusten ja la pausen välillä. Olen ollut iloinen ja onnellinen perhepedistä ja koen nukkuneeni paremmin silloin pikkuvauva-aikana. Ajattelin silloin yöheräilyn olevan jopa helppoa suhteutettuna siihen, miten negatiiviseen sävyyn siitä puhutaan. Nyt tämä kaikki tuntuu kostautuvan kolminkertaisena takaisin. 

Meillä kävi muutama päivä sitten vyöhyketerapeutti neuvomassa vauvahierontaa ja edessä on myös unikoulu. Palaan kirjoittamaan hieronnasta lisää kun olemme saaneet sillä tuloksia aikaan – tähän mennessä ei vielä kovin suurta muutosta.

Huonoista öistä huolimatta nappulamme on erittäin hyväntuulinen pieni tutkimusmatkailija. Nyt jo tuntuu, että hän kerkeää kontata ja kiivetä joka paikkaan sekunnin murto-osassa kun silmänsä kääntää joten kauhulla odotamme, mitä kaikkea hän keksii, kun oppii pian kävelemään.

Hiekkalaatikon reunallakin jaksaa nyt olla paremmin, kun ei ole niin paahtavan kuuma. Sovittelimme äsken talvivaatteita (apua) ja äitiyspakkauksen haalari ihme ja kumma mahtuu vielä! Ihan kiva, sillä mielestäni se harmaa haalari on todella suloinen emmekä viime talvena päässeet käyttämään sitä kuin muutaman kerran – eikä se sieltä vaunun suojista pääse oikeuksiinsa. Laitoin Emmalle myös isomummulta saadut koon 22 Kuomat jalkaan. Näky oli hurmaava.