Ovi kiinni
Juuri hetki sitten tein jotain ensimmäistä kertaa. Koko sinä aikana, kun olen ollut äiti, en ole kertaakaan vielä kirjaimellisesti heittänyt hanskoja tiskiin. Nyt niin kävi, paitsi hanskat olivat lusikka.
Jaakko on ollut neljä päivää kaveriporukalla mökkeilemässä ja minä olen ollut periaatteessa kaksin Emman kanssa – paitsi lauantaina vein vauvan äidilleni hoitoon ja kävin lämmittämässä ystäväni uutta tupaa. (Onneksi kävin, en ehkä olisi muuten näinkään järjissäni.) Tänään Jaakko tuli onneksi kotiin, mutta Emma on ollut todella pahantuulinen koko päivän. Mikään ei tunnu kelpaavan.
Yritin syöttää kiukuttelevalle ja koko päivän huonosti syöneelle vauvalle iltapuuroa. Emma kitisi, hiutoi käsillään, pyristeli suuhun asti päässeet puurot pitkin pöytää, potki ja rimpuili syöttötuolissaan. Hengitin syvään, yritin pysyä rauhallisena ja käyttää kaikki kepulikonstit, joilla ruoan on ennen saanut uppoamaan. Kiukuttelu vain yltyi ja minä tajusin, että hitto soikoon meitä on tässä kaksi vastuussa tämän lapsen syömisestä, tökkäsin lusikan pystyyn jäähtyneeseen puuroklimppiin ja häivyin toiseen huoneeseen. Tein jotain, mitä en ole tehnyt aikoihin: suljin oven perässäni. Minä nyt todella olen tässä huoneessa yksin.
Aloin miettiä, että miksei minulla ole samanlaista mahdollisuutta lähteä neljäksi päiväksi ystävien kesken reissuun, olla laskematta juomieni alkoholiannosten määrää voidakseni imettää vielä aamulla. En missään tapauksessa koe olevani tilanteen uhri, en ensinnäkään ikinä pystyisi olemaan niin pitkää aika erossa vauvastani kuolematta ikävään. Olen myös erittäin tyytyväinen siihen, että minulla on ollut siitäkin huolimatta, että olen äiti, käydä kohtuullisen usein ystävieni kanssa ulkona ja Jaakko pärjää Emman kans kahdestaan mainiosti. Silti luulen, ettei se tulisi teoriassa kysymykseen, että eräänä päivänä ilmoittaisin pitäväni viikonlopun yli omaa lomaa. Kirjoittamaton sääntö on, että äidin on oltava vauvansa kanssa koko ajan. Ja äidithän haluavatkin olla aina vauvansa tavoitettavissa. Ehkä joku hiljaa mielessään tuomitsisi minut, jos jättäisin Emman isänsä hoitoon moneksi päiväksi. Tai ehkä kukaan muu ei tuomitse, kuin minä itse. Koen syyllisyyttä ajatellessani, että haluaisin enemmän omaa aikaa vaikka samaan aikaan tuntuu uskomattoman ihanalta, että joku on todella niin riippuvainen minusta.
Emma on pääasiassa todella helppo vauva, mutta monta päivää kaksin hänen kanssaan tuntuvat todella raskailta. Hän roikkuu kainalossani käytännössä koko ajan. Roskiakaan ei voi viedä ilman, että pakkaa lasta mukaan vaunuihin, saati käydä vessassa tai suihkussa. Olen kiitollinen siitä, että meitä on kaksi ja nostan hattua kaikille niille vanhemmille, jotka pyörittävät arkea ilman toista käsiparia.
