On tuntunut oudolta huomata miten moni taho viestittää, että on tuomittavaa mennä käräjille perheasioissa, kun taas minun mielestä perheemme ongelmat olisi pitänyt viedä sinne jo aiemmin. Tein listan tyypillisistä älyvapaista mietelauseista, joihin on saanut törmätä prosessin aikana:

Aikuisten ihmisten pitäisi pystyä sopimaan itse.

Näin tuomari totesi nuhtelevaan äänensävyyn valmisteluistunnon aluksi, ja lause on tuttu myös kaikille huoltajuuskäräjöintiä koskevia nettikeskusteluja lukeneille. Entä jos noin sanottaisiin perheille, jotka hakeutuvat lastensuojelun asiakkaiksi? Jostain syystä muuten ajatellaan, että on fiksua hakea ulkopuolelta apua, jos on isoja ongelmia, mutta oikeussaliin päätyviin perheisiin asennoidutaan kuin he menisivät sinne vain siksi, että tykkäävät riitelemisestä niin paljon. Jos vanhemmat eivät pääse sopuun lapsen huoltajuudesta, asumisesta, tapaamisoikeuden toteuttamisesta tai elatusmaksuista, niin oikeussali nyt vaan on se ainoa paikka, missä nämä ongelmat voidaan päättää ilman kummankin suostumusta. Kaikki näiden ongelmien kanssa painivat vanhemmat eivät ole epäkypsiä ja lapsentasoisia epäaikuisia. Monet varmasti ovat, mutta heitäkään aikuisuuden ja kypsyyden kyseenalaistaminen ei auta sopimaan asioita eikä kasvata kypsemmäksi. Itsehän olen täysin epäkypsä urpo, mutta silti perheemme ongelmien vieminen oikeuteen ei ollut epäkypsä teko.

Lopettakaa vaan riiteleminen.

Tämäkin lause kuulostaisi tosi tyhmältä, jos niin sanottaisiin vaikkapa pariterapiaan hakeutuville. Käräjöivien perheiden ainut ongelma ei ole riiteleminen, vaan riitelemiseen on myös jotain syitä. Oikeussaliinhan ei voi mennä riitelemään siitä, miten päin vessapaperirullan kuuluu pyöriä. Jos riiteleminen vaan lopetetaan, niin riidan aihe, eli tapaamisoikeuden toteuttaminen, huoltajuus, lapsen asuminen tai elatusmaksut, jää ratkaisematta, ja mitä siitäkin tulee? (Ja täältä löytyy esimerkki riitelemättömyysvaateesta: https://www.vauva.fi/blogit/eta-aiti/riitaisat-erot-ja-huoltoriidat-vahingoittavat-lasta )

Nyt on tarkoitus katsoa eteenpäin eikä taaksepäin.

Näin oikeudessa todetaan silloin, kun puhutaan niistä ongelmista, joiden vuoksi on menty oikeuteen. Jep jep. Tulee mieleen se uutisotsikoista tuttu katolilaismetodi, että kun on mokattu, niin synninpäästön jälkeen ongelma on kuopattu ja voidaan katsoa reippasti eteenpäin, mistä kärsii taas uusi kuoropoika. Meidänkin perheessä on jo kokeiltu sitä, että ongelmista ei puhuta. Ongelmat eivät kadonneet.

Usein sanotaan, että jos haluaa ennustaa tulevaa, niin on tärkeää tuntea historia. Menneet ongelmat ovat toki oikeastikin voineet jäädä taaksepäin, mutta jos niistä ei edes saisi puhua, niin sitä ei voi tietää. Perheoikeudenkäynnissä pitäisikin pystyä katsomaan sekä eteen- että taaksepäin.
Kun käräjille ei valitettavasti pääse ratkomaan ongelmiaan oikea-aikaisesti, niin on äärimmäisen turhauttavaa, jos pitkän odottamisen jälkeen ongelmat kuitataan vanhojen asioiden muisteluna ja pistetään tikulla silmään. Veikkaan eteenpäinkatsomishokeman tulleen oikeudessa niin yleiseksi siksi, että henkilökunnassa on varmana valtavasti kokoomuslaisia, jotka usein ajattelevat ihmisten olevan oman onnensa seppiä ja ongelmien ratkeavan, kun vaan ottaa positiivisen asenteen.

Tämähän liittyy teidän parisuhteeseen.

Hämmennyin Follo-sovittelussa, kun tuomari kuittasi kaikki toisen osapuolen ongelmat meidän parisuhteesta johtuviksi, esim. sen kun hän hakkasi tuttunsa vauvan ja minun edessä. Kerta kaikki johtui parisuhteesta, jota ei ole, niin enää ei ole ongelmia ja minun pitäisi vaan uskoa hyvää. Follon jälkeen ajattelin, että onneksi lähdettiin käräjille perheemme hyvinvointia ajatellen turhan myöhään vasta vuosi eron jälkeen, niin että jatkossa voin korostaa niitä ongelmia, jotka ovat esiintyneet eromme jälkeen.

No valmisteluistunnossa sitten isän avustaja väitti, että vuosi eron jälkeen tapahtunut mustasukkaisuus ei ole psykiatrista oireilua vaan parisuhteeseen liityvää. Huomautin, että eihän meillä enää ollut parisuhdetta, ja hän vastasi, että niin, mutta se liittyy siihen. Harmi, etten kysynyt miten. Harhaisesta mustasukkaisuudesta mitään tietävien tahojen mielestä juuri kohteen syyttäminen on osa sitä mustasukkaista ajattelua, josta olisi toivottavaa päästä irti.

Näköjään mikä tahansa parisuhteen aikana ja jopa sen jälkeen tapahtunut teko voidaan kuitata parisuhteesta johtuvaksi ja siten oikeusprosessin kannalta merkityksettömäksi. Pitää jatkossa muistaa korostaa sitä, että toisen osapuolen ongelmat ovat alkaneet ennen suhdettamme, ja palaan kyllä kirjoittamaan siitä, jos sekin käännetään jotenkin suhteen syyksi.

Lapset siitä eniten kärsii, kun vanhemmat käräjöivät.

Huoltajuusriidat määritellään tässä Ylen haastattelussa lapsen kaltoinkohteluksi https://yle.fi/uutiset/3-8509953. Kuitenkin aloitettuani oikeusprosessin ja katkaistuani omalta osalta välini lapsen isään sanoi yksi kaverini lapsen muuttuneen hymyilevämmäksi ja toinen hänen muuttuneen vähemmän ujoksi. Kumpikaan ei edes tiennyt perhetilanteemme muuttuneen.
Huoltajuuskiistojen kohteena olleilla lapsilla kyllä esiintyy tutkitusti keskivertoa enemmän mielenterveysongelmia, mutta tämä ei todista ongelmien johtuvan juuri käräjöinnistä. Niiden taustalta voi yhtä hyvin löytyä samoja syitä, jotka johtivat käräjöintiin, kuten vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmia ja vanhempien muu riitely.

Lapset toki herkästi kärsivät, jos vanhemmatkin kärsivät, ja oikeusprosessi on kuormittava: toinen osapuoli voi valehdella, ongelmista voi olla vaikea esittää kirjallisia todisteita, prosessi kestää kauan, ei voi tietää saako sellaisen tuomarin, jolle vallankäyttö sopii, oikeudenkäynti vie hirveästi rahaa eikä summaa etukäteen tiedä, omaa asianajajaa voi olla vaikea saada kiinni ja sillä voi olla ihme jutut jne. stressattavaa riittää. Se ei kuitenkaan tarkoita, että käräjöimättömyys olisi aina parempi vaihtoehto, vaan että perheoikeudenkäyntejä tulisi kehittää vanhempien ja lasten kannalta vähemmän stressaaviksi.

Rahasta nyt ainakaan ei kannata riidellä, ei se ole lapsen edun mukaista.

(Tästä asenteesta löytyy esimerkki haastattelun lopussa: https://areena.yle.fi/1-1610188)
Itse totean vaan, että vaikka raha ei ole tärkeintä, niin harva asia on yhtä itsestään selvää kuin se, että on lapsen parhaaksi, että molemmat vanhemmat osallistuvat elatukseen kykynsä mukaan. Korkea sosioekonominen status (jota tulojen nuosu nostaa) on yhteydessä melkein kaikkeen positiiviseen ( ks esim. http://www.scielo.br/scielo.php?pid=S0102-79722016000106101&script=sci_arttext
https://onlinelibrary.wiley.com/doi/abs/10.1111/desc.12019
https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S0277953615300046).

Yhteishuoltajuus on lapsen etu.

Näin Helsingin lastenvalvojien puhelimeen vastannut henkilö totesi, kun kysyin miten yksinhuoltajuutta haetaan. Hän ei tiennyt tilanteestamme yhtään mitään. Eikä varmaan tiedä omasta työstäänkään kovin paljoa. Onneksi nykyään ajatellaan yleisesti, että yhteishuoltajuus on lapsen edun vastaista silloin, kun se lisää vanhempien välistä kitkaa tai johtaa siihen, ettei lapsen asioita saada hoidettua (ks esim. https://www.yvpl.fi/yhteishuolto-yksinhuolto-mita-ne-tarkoittavat/). Omasta mielestäni yksinhuoltajuuteen tulisi olla oikeus silloinkin, jos toinen jo valmiiksi kantaa vastuun lapsesta yksin. Huoltajan valtaa ei kuuluisi saada ilman vastuuta. Ja tarkoittaahan sana kirjaimellisestikin sitä ihmistä, joka pitää toisesta huolen.

Käräjöivät vanhemmat ovat varmaan pinnallisia.

Okei, myönnetään, tämä ei ole mikään toistuvasti eteen tullut hokema, vaan tästä haastattelusta löytyvä irtobonari: https://yle.fi/uutiset/3-5977079)

Minustakin on ikävää, kun vanhemmat riitelevät paljon keskenään ja päätyvät oikeuteen. En kuitenkaan näe perhekäräjöinti-shamingiä hyödyllisenä. Yhä useampi perhe kokee tällaisen tilanteen nykyaikana, kun erot ovat yleistyneet ja samalla isät kiinnostuneempia asemastaan kasvattajina. Onhan se varmasti ulkopuolisille tosi raskasta, joten koettakaa kestää!