Yhtä rakkautta vaan – mutsielämän aloitus

Rakas lapsemme syntyi kesäkuun alussa Helsingissä Naistenklinikalla. En mene sen enempää synnytyksen yksityiskohtiin, mutta sanottakoon äidin kahden vuorokauden uurastus synnytti ihmeen, jota olimme odottaneet, mutta emme silti osanneet odottaa. Se valtava rakkauden tunne, kun oma lapsi syntyy on todentotta jotain aikamoista. Tästähän monet vanhemmat kyllästymiseen asti jaappaavat, mutta kyllä meilläkin mentiin monta viikkoa sellaisessa euforiassa, ja onnenkyyneleet silmissä, ettei vähät unet kovasti rassanneet. Mussen elämän ensimmäisenä viikkona laihduin myös kaksi kiloa, että silleen kierroksilla mentiin.

Erityisen yllättävää oli myös se kaikki positiivinen huomio mitä perheemme sai muilta ihmisiltä Mussen syntymän johdosta. En ollut koskaan kokenut vastaavaa sosiaalista rakkausryöppyä. Tekstareita, FB-viestejä, lahjoja, kukkia, vierailuita ja ennen kaikkea paljon välittämistä kanssaihmisiltä. Tunsimme olevamme todella rakastettuja. Olin sanomattoman onnellinen siitä kaikesta hyvästä mitä lapsemme sai elämän alkuun. Mietin jopa, että saimmeko sateenkaariperheenä jotain ihanaa ekstrahuomiota liberaaleilta tuttaviltamme tai ehkä ihmiset olivat vaan myös iloisia onnestamme muutaman suhteellisen rankan vuoden jälkeen, johon liittyi tapaturmia ja suurta huolta läheisistä.

Rakkauden ryöppyyn tuli myös pieniä surun kokemuksia. Surua siitä, ettei vuonna 1995 kuollut äitini Riitta ollut paikalla. En oikeastaan juuri koskaan kaipaa Riittaa arkeeni tai haaveile elämästä siten, että hän olisi elossa. Olin siis aika yllättynyt, että käsittelin lapseni syntymää ja surin oman äitini poissaoloa yhtä aikaa. Olin samaan aikaan niin onnellinen Mussen mummin antamasta huomiosta lapsenlapselleen sekä suruissani siitä, ettei Riitta ollut saanut kokea lapsenlapsiensa syntymää.

Näinhän elämässä yleensä on, että tunteiden ja kokemusten ääripäät ovat läsnä yhtä aikaa. Rakkaus ja viha. Suru ja ilo. Kuolema ja syntymä. Tai onko ne edes ääripäitä, vaan yhtä toistensa kanssa.