Sekavat tunteet imetyksen lopettamisen ympärillä
Oi miksi kukaan ei varoittanut minua tästä tunteiden vuoristoradasta ennen kuin tein päätöksen imetyksen lopettamisesta?
Imettämisen aloittamista nimittäin tuetaan mielestäni hienosti jo ennen lapsen syntymää, lapsen ensimmäisten elinkuukausien aikana sekä läpi imetystaipaleen, mutta itse lopettamisesta ei enää sitten puhutakaan hirveästi. Esimerkiksi neuvolassa asiasta ei ole puhuttu kertaakaan. Imetyksen tuki ry:n sivuilta löysin kuitenkin eilen ihan hyvän tekstinpätkän siitä, kuinka äidin pitää saada käydä kaikki tunnetilat läpi lopettaessaan imettämisen. Löysin kuitenkin tämän artikkelin vasta kun olin jo pari päivää kamppaillut helpotuksen, ylpeyden, mutta samalla syyllisyyden ja surun tunteiden kanssa.
En tajunnutkaan ennen lopettamispäätöksen tekemistä, että tämä olisi näin suuria tunteita herättävä asia. Osasin arvata, että tuntisin varmasti haikeutta erään aikakauden loppumisesta ja napero varmasti saattaisi olla lopettamisesta hetken aikaa eri mieltä. En kuitenkaan ole osannut varautua siihen, kuinka mietin ratkaisuni oikeellisuutta, syytän itseäni itsekkyydestä ja tunnen huonoa omatuntoa naperon itkiessä sylissäni, kun ei saa yrityksistään huolimatta rintaani paidan alta esille.
Olen jo parin kuukauden ajan vähentänyt imetyskertoja siihen pisteeseen, että kerrat ovat vähentyneet 1-3/päivä. Napero ei ole enää selvästikään kaivannut rintaa normaalisti päivisin tai iltaisin. Rinnalle hän on kuitenkin hakeutunut aina aamuisin heti heräämisen jälkeen tai minun ollessa pidempiä aikoja pois. Rinta on tuonut lohtua – näin minusta on ainakin tuntunut. Olen myös viime aikoina tuntenut, että maidon eritys on vähentynyt huomattavasti. Naperon syödessä jo isoja ruoka-annoksia säännöllisellä rytmillä teinkin lopullisen päätökseni lopettaa imettämisen viime viikolla. Ajattelin, että aamuimetyksen loppuminen voisi pidentää naperon unta. Järkeilin myös, että tämä hetki oli loistava, sillä Mirko on aloittanut nyt isyyslomansa ja minä olen vielä tämän kuukauden töistä lomalla. Nyt meitä on täällä päivän aikana kaksi ja erityisesti aamut ovat olleet rauhallisia.
Teimme Mirkon kanssa suunnitelman, kuinka aamuimetys saataisiin lopetettua mahdollisimman mukavasti ja ”kivuttomasti” naperon kannalta. Sovimme, että kumpikin meistä heräisi aamusta, naperolle tarjottaisiin syliä, turvaa ja lohtua itkuun sekä pyrimme siirtämään hänen ajatuksensa pois rinnasta mukavilla leikeillä, loruilla ja lauluilla heti aamutuimaan. Puuron on valmistettu heti ensimmäisenä herättyämme, jotta yön tyhjentämä masu saisi heti täydennystä. Olen kokenut myös tärkeäksi pyrkiä selittämään naperolle, miksi hän ei enää saakaan maitoa rinnasta. Tämä onkin toiminut nyt ihan hyvin. Olemme tiiminä saaneet rinnalle pyrkivän naperon mielialan käännettyä suhteellisen nopeasti muihin hauskoihin toimiin ja puuro + maito -yhdistelmä myös on maistunut naperolle heti aikaisin aamusta. Sisälläni mylvivän tunnemyrskyn laajuuteen en kuitenkin osannut varautua.
Vaikka jokaisella naisella on oikeus päättää, milloin hän lopettaa lapsensa imetyksen, oma syyllisyyden tunteeni on ollut massiivinen. Vaikka tunnen, että rinnoistani ei ole tullut enää hetkeen lapselle elintärkeää ravintoa vaan ehkä pidemminkin herkuttelujuomaa, olen tuntenut itseni huonoksi äidiksi. Ja vaikka nyt sisimmässäni tunnen, että tämä on juuri se oikea hetki lopettaa imettäminen, painin päätökseni kanssa useita kertoja päivässä. Olen ollut surullinen ja hämmentynyt, mutta kuitenkin samaan aikaa olen varma ja ehkä jopa huojentunut päätöksestäni.
Mistä nämä tunteet sitten kumpuavat? Kukaan ei ole minua nimittäin syyllistä mistään, eikä varmasti tulekaan. Tämä on minun päätökseni ja meidän aikamme lopettaa imetys. Napero on tietenkin ollut välillä – erityisesti juuri aamuisin – todellakin murheellinen kieltäydyttyäni päästämästä häntä rinnalleni, mutta hän on selkeästi samalla myös nauttinut enemmän meidän kummankin vanhemman sylissä olosta ja hellittelyistä. Ainakin nyt näyttäisi, että napero alkaa pikkuhiljaa hyväksymään tilanteen. Hän protestoi vielä lopettamista vastaan, mutta esimerkiksi eilen illalla hän ei enää juurikaan hamuillut rintaani. Hän halasi pitkään minua, kuunteli sylissäni iltalorun ja nukahti nopeasti sänkyynsä pehmolelukoira vieressään.
Vielä lopuksi haluan sanoa, että uskon edelleen tämä olevan oikea ratkaisu ja toivon tunnemyrskynkin laantuvan tästä pikkuhiljaa. Huomasin itseasiassa tätä kirjoitusta tehdessäni, että tunteideni avaaminen näin tänne blogiin auttoi ainakin hiukan käsittelemään sisälläni vellovaa tunneskaalaa. Vaikka en yleensä kerro näin avoimesti omista tunteistani, on minun myönnettävä, että tällä kirjoituksella oli eräänlainen puhdistava vaikutus.
Kuulisin kuitenkin mielelläni vielä teidän kokemuksianne imetyksen lopettamisesta? Yllättivätkö tunteenne teidät vai osasitteko jo varautua tulevaan? Kuinka käsittelitte mahdolliset tunnemyrskyt?
INSTAGRAM // FACEBOOK // BLOGLOVIN’