Kohtuus kaikessa

Luin eilen Helsingin Sanomista Tarja Ruohosen mielipidekirjoituksen: ”On järkyttävää, miten älypuhelimiin koukussa olevat vanhemmat laiminlyövät lapsiaan”. Kirjoitusta lukiessani vertasin automaattisesti omaa kännykän käyttöäni annettuihin esimerkkeihin, ja jopa pelkäsin, etten vain tunnistaisi niistä itseäni. Mielipidekirjoitus olikin kokonaisuudessa mielestäni ajankohtainen ja tarpeellinen. Se herätti myös paljon ajatuksia niin kuin mielipidekirjoituksen kuuluukin. Teksti oli myös paikoittain aika kärkkäästi kirjoitettu (mahdollisesti tahallaan?) Kirjoituksessa Ruohonen kuvailee muutamien esimerkkien avulla, kuinka hän on nähnyt pieniä lapsia ehdollistettavan älypuhelimiin, ja vanhempien luistavat velvollisuuksistaan iPadien avulla. Ja kyllä, tekstin esimerkit saivat minutkin pudistelemaan päätäni. Samaistun kirjoittajan päällimmäiseen ajatukseen siitä, että vanhempien tulee olla läsnä lastensa elämässä. Ei nenä kiinni älypuhelimissa tai tietokoneissa. Tekstin esimerkeistä jäi kuitenkin hieman ahdistunut olo. Olen nimittäin sellainen ihminen, joka ei tykkää tehdä jyrkkiä yleistyksiä, vaan pyrin aina miettimään asioita ja tapahtumia useammalta kantilta. Niin tein nytkin.

Yhdessä esimerkissä, Ruohonen mainitsee: ”Matkustin junassa, jossa vastapäätäni istui äiti pelaten älykännykällään. Hänen vieressään rattaissa istui noin kaksivuotias poika, joka ilmeettömänä tökki iPadiaan. Lapsi imi välillä peukaloa ja välillä vain tuijotteli. Matka kesti 40 minuuttia. Sinä aikana äiti ei ottanut lasta syliinsä, ei puhunut hänelle eikä luonut häneen edes katsekontaktia.” Hurjaltahan tuo kieltämättä kuulosti, mutta entäpä, jos mietittäisiin hetki tätä tilannetta mahdolliselta toiselta kantilta. Entäpä, jos tämä kuvailtu toiminta olikin vanhemman jonkinlainen suojamekanismi ympäristöä kohtaan. Hetkellinen apukeino, eikä jatkuvaa laiminlyöntiä niin kuin tekstissä mielestäni annettaan ymmärtää.

Vanhemmat nimittäin kohtaavat ihan yleisellä tasolla, jos jonkinlaista arvostelua tekivät he mitä tahansa. Esimerkiksi, mieheni kertoi minulle eilen kotona, kuinka kahvilassa hän ja ystävämme olivat saaneet tuohtuneita katseita, kun lapset olivat aloittaneet yhdessä tuumin hetken kestäneen kiljumiskuoron.  Ymmärtäisin asian paremmin, jos kiljumista olisi kestänyt sen meidän koko kahvilassa olon ajan (yli 1h), mutta kun sitä kesti max 5min. Minua tämä enimmäkseen nauratti eilen. Väittäisin kuitenkin, että on myös vanhempia, joita tuohtuneet katseet häiritsevät. He voivatkin haluta välttää noita katseita hinnalla millä hyvänsä.

Mietinkin tekstiä lukiessani, että olisiko kirjoituksessa kuvattu äiti voinut mahdollisesti pyrkiäkin pitämään lapsensa mahdollisimman hiljaa vain välttyäkseen ilkeiltä katseilta. Kyse saattoi hyvinkin olla myös täysin muusta syystä, tai sitten kirjoittaja oli oikeassa, ken tietää. Eniten kirjoituksessa minua kuitenkin häiritsi se, kuinka kirjoittaja yleistää asioita hyvin niukan näytön perusteella. Tämän takia olisinkin mieluummin lukenut yleistasoisia esimerkkejä vaikka ymmärrän, että tällaisilla suorilla esimerkeillä tekstiin saatiin konkreettista tarttumapintaa. Ja olihan tekstissä myös esimerkki työnmiehistä, mutta siinä pätee mielestäni sama periaate. Esimerkki oli otettu yhdestä hetkestä tietämättä, mitä työmiehet tekevät ja kuinka sosiaalisia he ovat niinä muina 23 tuntina päivässä. Pahastuinko liian pienestä?

Tähän loppuun uskaltaudun vielä jakamaan teille esimerkin meidän eilisestä päivästä. Ainoastaan tämän nähdessään joku olisi saattanut pudistella päätänsä: Istuimme vauvan kanssa ruokapöydässä. Vauva imeskeli välipalaksi hedelmäsosetta pussista. Minä seurasin vierestä ja aina välillä avustin, jos homma ei oikein luonnistunut. Yhtäkkiä kännykkäni päästi viestiäänen ja päätin nopeasti katsoa ja vastata viestiin, vaikka olemme Mirkon kanssa sopineet, että kännykät eivät kuulu ruokapöytään. Tämä kuitenkin koski sovittua menoa ja ajattelin, että hommassa menee vain pieni hetki. Vastattuani viestiin käännyin takaisin vauvaa kohti vain huomatakseni, että hän oli kääntänyt koko sosepussin ylösalaisin ja tursotti sosetta onnellisesti päällensä. Kännykkä lähti kädestä nopeasti, jotta sain käännettyä sosepussin oikein päin ja viimeiset rippeet vielä vauvan suuhun. Tekisikin mieli sanoa, että tämän tarinan opetus oli se, ettei kännykkää käytetä vauvan ollessa läsnä, mutta välillä se vain on tehtävä. Kännykän käyttö ei saakaan mennä lasten hyvinvoinnin edelle, mutta nykyisin ei oikein voi olla ilmankaan. Kohtuus siis kaikessa, myös ihmisten arvostelussa!

Tuuli