Mitä opettaisin lapselleni suvaitsevaisuudesta?
Idea tähän postaukseen syntyi kirjoittaessani toisesta aiheesta. Kirjoitin yleisellä tasolla, kuinka mielestäni isille tekee välillä hyvää olla kotona ihan kahdestaan lasten kanssa. Tällöin äidit voivat ottaa omaa aikaa jne. Sanat muodostuivat sen enempää ajattelematta tietokoneeni näytölle, joten jatkoin kirjoittamista. Hetken päästä kuitenkin tajusin, minkä yleistyksen olinkaan tehnyt. Huomasitko sinä sen?
Helpottaakseni tämän tekstini tarkoituksen ymmärtämistä, kerron hieman ajatusmaailmastani. Mielestäni jokaisen henkilön pitää saada olla juuri sellainen kuin itse haluaa, ja juuri sen ihmisen kanssa kenen kanssa on parhainta olla. Sama koskee myös perheitä. En välitä vanhempien sukupuolesta, enkä edes lukumäärästä. Tärkeintä on, että lapsen ympärillä on rakastava/rakastavia aikuisia ihmisiä, jotka ajattelevat lapsen parasta.
Tämän takia edellä mainitsemassani lauseessa minua häiritsi se, kuinka kuitenkin automaattisesti yleistin kirjoituksessani lapsen ensisijaisiksi vanhemmiksi äidin ja isän. Mielekkäämpää olisi ollut kirjoittaa kotona olevasta toisesta vanhemmasta tai kumppanista. Tietenkin voi ajatella, että käyttämäni termit johtuivat inhimillisestä ajattelemattomuudesta, sillä tuo isä&äiti –asetelma on se tilanne, missä itse elän. Tämän takia sama asetelma tuli niin automaattisesti tekstiini. Jos haluan kuitenkin puhua kirjoituksissani kunnioittavasti ja yleistää käsitystä monimuotoisista perheistä, minun tulisi huomioida tämä myös sanavalinnoissani. Vai kuinka? Aloinkin tämän johdosta miettimään, kuinka tulevaisuudessa puhun näistä asioita myös lapselleni. Haluan pyrkiä kasvattamaan hänestä suvaitsevan henkilön, joka näkee kaikki ihmiset ja perheet yhdenvertaisina keskenään.
Vauva täytti tällä viikolla 10kk, joten kovinkaan syvällisiä keskusteluja emme ole päässeet vielä hänen kanssaan käymään aiheesta. Emmekä hetkeen tulekaan, mutta mielestäni on tärkeää pitää nämä asiat mielessäni ihan omassa arkipäiväisessä kielenkäytössä. Jos alan nyt jo kiinnittämään huomiota, kuinka puhun vauvalle esimerkiksi perheistä tai muista ihmisistä, on myöhemmin helpompi selittää asioita syvemmin. Esimerkiksi, että jollain tarhakaverilla on kaksi, samaa sukupuolta olevaa vanhempaa tai toisen kaverin kotona on vain yksi aikuinen. Selittämään, että meidän perheemme ei ole yhtään sen normaalimpi kuin heidänkään. Kertomaan, että tärkeintä on se rakkauden määrä, mitä lapsi saa osakseen. Totta, vaikka se niin kliseiseltä kuulostaakin.
Tähän loppuun haluan vielä kirjoittaa yhden esimerkin aiheen ympäriltä. Minulle on nimittäin jäänyt vahvasti mieleeni yhden pienen lapsen kommentti viime kesältä. Kommentti, joka sai minut ajattelemaan juurikin näitä kasvatuskysymyksiä ja miettimään, kuinka hyvän kasvatustyön tämän lapsen vanhemmat olivatkaan tehneet. Olimme vauvani ja ystäväni kanssa kesällä leikkipuistossa. Keinutin vauvaa ja juttelimme ystäväni kanssa, kun meidän viereen tuli noin 5 vuotias lapsi. Hän pyyti, että minä nostaisin hänet keinuun ja antaisin vauhtia. Tein sen. Keinuessaan hän kysyi minulta ja ystävältäni: ”Onko tuo teidän vauva?” Vastasin, ettei ole; ystäväni on vauvan kummitäti. Seuraavaksi lapsi kysyi: ”Missä vauvan toinen vanhempi on?” Tuossa vaiheessa vastasin aivan normaalisti, että mieheni oli kotona. Vasta jälkeenpäin tajusimme, kuinka hienoja kysymyksiä tämä lapsi oli meille esittänyt, ja kuinka avarakatseiseksi ja suvaitsevaiseksi hänet oli kasvatettu. Hän ei nimittäin automaattisesti olettanut, että lapsellani oli minun lisäksi kotona isä, vaan hän jo kysymyksellään antoi mahdollisuuden kaikille vastauksille. Mielestäni upeaa kasvatustyötä hänen vanhemmiltaan!
-Tuuli