vauva vs. minä
Nukkuvaa vauvaa kärryissä työnnellessä on usein aikaa mietiskellä enemmän ja vähemmän järkeviä ajatuksia. Pohdiskelin tällä viikolla esimerkiksi vauvan logiikkaa eri asioihin verrattuna omaani. Naureskelimme myöhemmin myös mieheni kanssa asialle, sillä meidän aikuisten on välillä todella vaikeaa samaistua vauvan ajatusmaailmaan. Vauvan elämäninto ja sinnikkyys on aivan mahtavaa katsottavaa, mutta välillä malttamattomuus ja hetkessä eläminen aiheuttaa hauskoja (välillä myös raivostuttavia) kommelluksia. Tässä muutama ajatus tuolta kävelylenkiltä.
NUKKUMINEN AAMULLA
Minä: Nukun aina kun on mahdollista, niin pitkään kuin vain voin. Super aikaisissa aamuissa torkkunappula on paras kaverini.
Vauva: Herään viimeistään seitsemältä (tänään klo 4:00) täynnä tarmoa ja intoa aloittaa uusi päivä. Vanhemmat täytyy myös herättää. Jos oma jokelteluni ei tehoa, niin potku kylkeen tai mukava tuppo hiuksia irti jommankumman vanhemman päästä viimeistään tepsii.
KUN JOKU TEKEE SINULLE RUOKAA
Minä: Oikeastiko joku tekisi ruokaa minulle? Mahtavaa, en malta odottaa!
Vauva: Ok, ruokaa. Voin maistaa, mutta jos en tykkää sylkäisen sen pois ja heitän lusikan sekä kaikki ympäriltäni irtoavan lattialle.
PUKEUTUMINEN
Minä: En välttämättä halua lähteä alasti ulos eli laitan vaatteet päälle. Välillä vauvaa pukiessani haaveilen siitä, kuinka helppoa olisi, jos joku miettisi asukokonaisuudet valmiiksi minunkin puolestani ja vielä pukisi ne päälleni.
Vauva: Inhottavinta, mitä tiedän! Silloinkin kun pukeminen tarkoittaa esimerkiksi leikkipuistoon lähtemistä, vastustan pukeutumista vaikka edes muodon vuoksi.
PÄIVÄUNET
Minä: Sano vain, milloin niin olen jo puoliksi unessa.
Vauva: Täällä on niin paljon nähtävää ja koettavaa, etten nuku ennen kuin jalkani pettävät ja silmäni eivät enää pysy auki.
MIELIALAN VAIHTELU
Myönnän, että me kummatkin saatamme kiihtyä nollasta sataan hetkessä. Väittäisin kuitenkin, että vauvalla mielialojen vaihtelutkin ovat hieman dramaattisempia. Yhdessä hetkessä hän jokeltelee ja kikattelee onnellisesti, kunnes kuin salama kirkkaalta taivaalta maailma romahtaa hänen edessään. Mikään ei auta ja itku on korvia huumaavaa. Hetken päästä taas hän voi olla taas itse herra laupeus.
Kuulostaako tämä muista vanhemmista tutulta? Oletteko koskaan miettineet, mitä siellä vauvanne mielessä oikein liikkuu?