Osa 1: Minun ensimmäinen synnytykseni
10.8.2016 oli alkuun ihan tavallinen keskiviikko. Mulla oli ohjelmassa ostaa mummulleni lahja, koska hän täyttäisi seuraavana päivänä 81 vuotta, käydä Oskun kanssa parturissa ja mennä neuvolaan psykologin juttusille. Raskausviikko 37 oli juuri pamahtanut käyntiin. Olo oli tukala. Puolenpäivän aikaan lähdin huojumaan mahani kanssa neuvolaan. Matkaa oli vain alle kilometri, joten päätin kaikesta tuskasta huolimatta olla reipas ja kävellä. Neuvolassa 12:30 tapasin psykologin ja hän kysyi haluanko jutella synnytyksestä. No mikäs siinä, jutellaan pois. Pelottaako? Ei pelota, odotan innolla, koska haluan tästä mahasta ja olosta eroon! Syntyisipä pian, eikä viikolla 42. Tehdäänkö vielä loppuun mielikuvaharjoitus synnytyksestä? Tehdään vaan.
Otin mukavan asennon tuolissa ja aloitimme harjoituksen. Aluksi kävimme kaikki lihakset läpi tarkoituksena saada ne rennoiksi. Sen jälkeen psykologi alkoi käymään synnytystä alusta loppuun. Rentouduin oikein kunnolla ja pääsin jotenkin todella syvälle harjoitukseen. Olin välillä ihan jossain unen rajamaillakin. Harjoitus kesti noin 15 minuuttia ja sen jälkeen me toivotettiin hyvät voinnit, seuraavan kerran tavataankin ihan vähän ennen laskettua aikaa kotikäynnillä. Ilmoittele sitten jos jotain tapahtuu, tai näänhän minä täältä koneelta jos vauva on syntynyt, psykologi huikkasi vielä mun perään.
Jaahas ja sitten mummulle lahjaa ostamaan. Mitäköhän sitä ostaisi? Ensin täytyy käydä kyllä pissalla. Vessassa käynnin jälkeen olin astumassa neuvolan ovesta ulos, kun tuntui outo muljahdus ja jotain lorisi housuihin. Menin uudelleen vessaan ja ei, se ei ollut pissaa. Mitä se oli? Apua, onko se lapsivettä? Ei se voi olla, juurihan mulle sanottiin, että kyllä sen lapsiveden menon tunnistaa. Sitähän tulee ainakin litra. Ei tullut litraa, mutta lorisi koko ajan ja housut oli jo ihan märät. Haisee kyllä oudolle, ehkä juuri sille makealle, mille lapsiveden sanotaan haisevan.
Onneksi meidän oma neuvolan terkka istui huoneessaan ja kävin sitten kysäsemässä asiasta. Hän käski laittaa suojan housuihin, soittamaan synnärille ja menemään ihan rauhassa kotiin. Ei mitään paniikkia, mutta ei hän muuta keksi kuin lapsiveden. Mitä? Mähän oon vasta viikolla 37!
Lähdin ripeästi kotiin. Hyppäsin bussiin, koska oli todella inhottava kävellä märillä housuilla edes sitä vajaa kilometriä. Kotona pyörin vain ympyrää ja hymyilin ihan sekopäisenä. Jotenkin en uskonut, että se on lapsivettä, mutta soitin kuitenkin äidilleni. Hänkin epäili, mutta eipä me kumpikaan mitään muutakaan keksitty. Soitin tietysti myös sinne synnärille ja sieltä kehotettiin olemaan ihan rauhassa ja tulemaan alkuiltaan mennessä. Meillä oli tarkoitus Oskun töiden jälkeen mennä suoraan sinne parturiin, joten lähdin melko pian hänen työpaikalleen, koska en vain pystynyt olla yksin kotona jännityksessä.
Osku oli ihmeissään, kun tulin puoli tuntia ennen hänen vuoron loppumista. Istuin vain tyynesti penkille ja sanoin, että meidän reissuun tuli pikku muutos. Osku yritti arvailla, että mihin me oikein mennään. Sanoin, että tee nyt työt loppuun niin kerron sitten. Oli siinä äijällä ihmettelemistä. Ei hänkään meinannut uskoa ja saattaa olla, että otti muutaman askeleen siinä Hesburgerissa ravatessaan edes takasin pikku shokissa.:D Soitin iskän heittämään meidän sairaalaan ja Osku huikkasi pomolleen, että ei taida tulla huomenna töihin. Kaikki uskoi tässä kohtaa oikeastaan siihen, että ehkä sä Susku kuvittelet ja eihän tässä nyt mitään… Mutta pyysi iskä kuitenkin avaimen, että saisi haettua Armin hoitoon jos jotain nyt tapahtuisi.
Synnytyspäivystyksessä otettiin näyte, josta selvisi, että lapsivettähän se oli. Tässä kohtaa mulla pyöri kyllä elämä silmissä ja kyselin ihan tyhmiä. Siis tarkoittaako tää nyt sitä, että mä synnytän aika pian? Juu, kyllä tässä 24 tunnin aikana pitäisi alkaa tapahtumaan. Kätilö niin tyynen rauhallisena ja minä pikku paniikissa. Sitten mut laitettiin käyrille ja tehtiin sisätutkimus. Loput lapsivedet lävähti siihen pöydälle ja laitoin äidille viestin ”omg mä synnytän!” Supistuksia ei piirtynyt vielä käyrille, joten saatiin lähteä kotiin. Tulkaa sitten viimeistään huomenna aamulla kello yhdeksän, jos mitään ei ala tapahtumaan, katsellaan sitten käynnistystä.
Soitin yhdelle mun parhaista ystävistä, että homman nimi on nyt tämä ja voisitteko tulla heittämään meidät kotiin ja vaikka henkiseksi tueksi seurailemaan tilannetta meidän kanssa. Siinä sairaalaan pihassa mua alkoikin sitten jo supistelemaan. Osku, onkohan nää nyt niitä supistuksia? Ainakin nää menee aika nopeesti ohi ja tulee taas takas. Voisitko tulla tänne ja lopettaa sen pokemonien metsästyksen! Odotellessa supistukset voimistuivat aika nopeasti, mutta lähdettiin silti kotiin. Autossa mua sattui jo paljon.
Kotona yritettiin hengailla ihan normaalisti, mutta supistukset yltyikin tosi koviksi. Toinenkin mun hyvistä ystävistä tuli pian tueksi ja tuki oli kyllä tarpeen. Kirjaimellisesti huusin kivusta ja supistuksista tuli alle parissa tunnissa sietämättömiä. Siinä sitten koko kööri heitteli tarvikkeita kassiin ja mä yritin supistuten välissä ajatella järkevästi. Näin vinkkinä, kannattaa pakata sairaalakassi ajoissa.:D Yritin helpottaa oloa käymällä suihkussa, mutta mulla se ei toiminut yhtään. Tuli vain entistä tuskaisempi olo ja hiki nousi otsalle. Osku hieroi selkää ja kaverit kauhisteli vieressä. Lähdettiin sitten vielä saman illan aikana noin kello kymmenen takaisin sairaalaan. Luottoystäväni kyydissä, takapenkillä, milloin missäkin asennossa matkustin saattueen kera Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Sairaalan ovella sanottiin heipat kaikille ja siinä kohtaa oli kaverit jätettävä matkasta. Iskälle soitto, että Armi hoitoon mä taidan synnyttää!
Pakko jatkaa toisessa postauksessa A, koska lapsi vaatii huomiota ja B, koska tästä tulee muuten kilometrin mittainen! MUTTA, olen palannut…;) Kaksi viimeistä kuvaa on hetkeä ennen kuin lähdettiin takaisin sairaalaan. Sen näkönen on ilmekin.:D
