Plussasin haalean vaalean viivan viime jouluaaton aattona. Lukuisien pissaisten tikkujen jälkeen oli vähän vaikea uskoa, että toinenkin viiva siihen tuli ja ajattelin vielä varmistaa seuraavana päivänä uudelleen. Kyllä mä taisin jo tolloin Oskarille mennä näyttämään, että eikös tää ole ihan selvä viiva. Jouluaattona me saatiin sitten ”pikkuinen” lahja.:) Silloin viiva oli todella selvä ja Oskukin myönsi, ettei ole mun haamuiluja tällä kertaa. Aatto me vietettiin Oskarin vanhemmilla ja oli ehkä hiukan hankala olla normaalisti. Olin jotenkin todella väsynyt. Aatto ei sinänsä ole mulle niin se juttu, joten otin ihan rennosti, söin ja lepäilin. Kummitädille laitoin viestin, että plussaa näytti.

Olin ajatellut, että kerron vauvauutisen vasta ensimmäisen ultran jälkeen, mutta eihän se ihan niin mennyt. Seuraavana päivänä syötiin mun äidin luona jouluateria ja pakkohan asia oli kertoa. Äiti meni pieneen shokkiin, koska sillä ei ollut hajuakaan, että meillä oli tällaisia suunnitelmia. Muistan, kun lähdettiin kaksin käymään perinteisesti hautausmaalla ja juteltiin asiasta tosi paljon. Totta kai äiti otti uutisen lopulta hyvin ja oli todella onnellinen. Olihan siitä tulossa mummi! 

Kun pyhät saatiin pois alta, soitin ensimmäisen kerran neuvolaan. Tuntui jotenkin oudolta, koska eihän sitä voinut varma olla oliko siellä enää edes mitään. Saatiin ensimmäinen neuvola-aika tammikuun alkuun, jolloin olin vielä tosi aikaisilla viikoilla. Isälleni ja Oskarin vanhemmille kerroimme myös aika pian ja molemmat ottivat asian ihan hyvin. Tietysti varmaan sanatonta ihmetystä, koska emme juuri kenellekkään olleet suunnitelmistamme puhuneet. Pelkäsin rajumpaa vastaanottoa, mutta kaikki meni tosi hyvin. 

Varmaan noin raskausviikolla viisi, mulle iski järkyttävä pahoinvointi. Hajuaisti voimistui ja lähes kaikki ällötti. Menin jääkaapille pidättäen hengitystä ja jos joku keitti kahvia, meinasi yrjö lentää. Mikään ruoka ei oikein maistunut ja koko ajan oli etova olo. En kestänyt vessan hajuja ja oli pakko ostaa ilmanraikastin. Loppupeleissä senkin haju alkoi ällöttää. Koira haisi, mies haisi, pussaaminen ällötti. Hetkessä koko maailma etoi ja vatsassa velloi. Mä en oksentanut montaa kertaa, mutta sitten jos yrjö lensi niin lensi kunnolla. Mä vaan makasin sohvalla ja yritin pyristellä töissä. Saikuillakin olin hetken,  mutta rahallisesti se oli tosi raskasta, joten oli pakko mennä vain takaisin hommiin. Välillä tuntui, että putoan ihan tän maailman menosta, kun en kyennyt juuri mihinkään. 

Siinä taisi mennä 10-12 viikkoa, kun olo alkoi tuosta tokenemaan. Raskausviikolla 17 pystyin taas varovasti alkaa liikkumaan ja ruokakin maistui paremmalta. Tässä kohtaa oltiin käyty jo kaksi kertaa ultrassa, koska ensimmäisellä kerralla viikkoja oli kasassa vasta 9. Virallisessa ensimmäisessa ultrassa viikolla 12 kaikki oli tosi hyvin ja vauva sai paljon kehuja mm. liikkeistä. 

Maaliskuun lopun ja huhtikuun pystyin käymään kuntosalillakin ja liikkuminen tuntui tosi mukavalta. Raskausviikot 18-22 oli mulla sitä parasta aikaa. Tunsin vauvan ensimmäiset liikkeetkin viikolla 18. Nautin taas salilla käymisestä ja haistelin kevättä koiran kanssa lenkeillä. Henkisesti kevät oli kuitenkin raskas ja väsyttävä, koska mukaan mahtui niin töitä, lukemista pääsykokeisiin ja valmistautumista personal trainer loppukokeisiin. Muistan, että olin todella väsynyt ja mm. salilla käynti jäi tasan huhtikuuhun. Raskausviikolla 20 kävimme rakenneultrassa, jossa kaikki oli jälleen hyvin. Vauva on alusta asti ollut kova liikkumaan, joten ultraaminenkin oli hiukan haastavaa. Varmaan äitiinsä tullut jääräpää tulossa, kun liikkui juuri päinvastoin mitä olisi pitänyt.:) Tässä kohtaa alkoi pilkottaa ihan hyvänkokoista kumpuakin jo. 

Aika kultaa muistot ja kaikkea ei pysty muistamaan. Tässä kuitenkin pieni stoori raskausviikkoon 20 asti. Mulla on niin ankeita kännykkäkuvia vaan noilta viikoila, että en edes halua laatunsa puolesta laittaa niitä tänne. Ehkä teen joskus kuvakoosteen niistä!