Ensimmäisenä täytyy sanoa, että rankkaa. Olen todella ylpeä itsestäni sekä kaiken kakan niskaan saavasta puolisostani siitä, että selvittiin koko pitkä ja pimeä talvi. Onni oli reilu kolme kuukautta, kun tulin uudelleen raskaaksi. Vauva on toivottu, mutta ei suunniteltu. Perus ajatus ”en mä nyt varmaan heti tuu raskaaksi”. Joopa joo ja empä niin. Onni saatiin alkuun kertaheitolla kuin myös Sintti-vauva. Olihan siinä sulateltavaa, mutta ajan kanssa sen sai sulateltua. Päällimmäisenä pyöri kyllä mielessä oma valmennus ja kroppa. Eikä ulkonäkö, vaan miten hitossa tää body kestää tän?! Tähänhän naiset on tehty, joten kai se kestää.;)

Kroppa on kestänyt yllättävän hyvin, mutta mieli on ollut koetuksella. Tosiaan vuoden pimein aika ja raskauspahoinvointi ei oo hyvä yhdistelmä. Liikuin välillä aika syvissäkin vesissä ja suhdetta uuteen vauvaan oli tosi vaikea luoda. Mietin usein, että tuunko ikinä rakastamaan tätä lasta, kun se vaan oksettaa mua? Mutta se tunne, kun ekan kerran koin lämpimiä ajatuksia tulokasta kohtaan. Se jäi kyllä mieleen. Muutenkin mielestäni toinen raskaus on ollut fyysisesti hiukan helpompi, mutta henkisesti vaikeampi. Tosin aika kultaa varmaan muistoja melko hyvin.

Selkähän mulla ensimmäisenä alkoi kenkkuilemaan, koska tarvitsen kuntosalia, että pysyn suoraan sanottuna kasassa. Tai, että korsetti pysyy kasassa. Se kun sekä vatsa -että selkälihakset on melko olemattomat, ei oo kovin hyvä yhdistelmä. Nytkin, kun yritän istua suht selkä suorana, on melkoinen kipu lapojen välissä. 10 kiloisen vauvan kantelu ei paljon auta asiaa. Onni ei vielä liiku itse eikä istu tuetta, joten melkoinen sylipoikahan hän on. Mutta rakastan halia häntä ihan ryttyyn, että periaatteessa ei haittaa. Raskainta on lattialta nostaminen ja käveleminen Onni sylissä.

Jalat tuleekin sitten kivasti perässä. Ne puutuu, turpoo ja peittyy suonikohjuista. Mulla on geeneissä suonikohjut ja Onnia odottaessa ne vaivas ekan kerran. Ja vaikka mua peloteltiin, ettei ne tuu lähtemään ikinä pois, kaikki kyllä hävis synnytyksen jälkeen. No nyt on taas, mutta en ota niistä sen kummempaa stressiä. Eniten jalkoja pakottaa tää lisääntyvä paino. Onnista jäi noin 6 kiloa ja nyt on tullut noin 7 kiloa. Kyllä siinä onkin sitten jo painoa kannettavana. Rv25+1 on menossa nyt, joten aikaakin on vielä ihan hyvin. Jalkakramppeja ei oo onneksi ollut. Hui ne on niin pelottavia ja kivuliaita. Liitoskipuja on ilmaantunut jonkin verran, mutta ei onneksi edes päivittäin.

Pään kanssa oonkin sitten saanut ravata psykologilla, mutta parempaan päin kesää kohti. Onneksi meillä on täällä tosi ihana neuvolapsykologi. Onnilla oli hulinat 4-6 kuukautisena, johon mun masentuneisuus ja ahdistus ajoittui, joten se aika ei ollut ihan helpoimmasta päästä. Mutta siitäkin on siis selvitty ja mieli on jo paljon parempi. Valollakin on varmasti osansa asiaan. Selvitty on myös ihan kohta neljän hampaan puhkeamisesta ja luonnollisesti huonoista yöunista. Ja neljän hampaan puhkeamisprosessiinhan on siis mennyt kohta kaksi kuukautta. On ollut todella virkistävää nukkua viimeiset neljä yötä kokonaan! Toivotaan, että tää jatkuu ja poika alkaa saamaan pikku hiljaa nukkumisesta kiinni.

Väsymys on aika kuormittavaa, koska tuskin nukun tarpeeksi ajatellen raskautta. Raskaus myös usein ”unohtuu” ja väsytän itseni huomaamattani tekemällä asioita entiseen tapaan. Vaikea sisäistää se, että kroppa menee koko ajan vaivalloisempaan tilaan ja kaikki muuttuu raskaammaksi. Kun touhuilee tosi aktiivisen vauvan kanssa, aika kuluu vaan todella nopeasti. Jos suoraan sanotaan, on tää vauvavuosi mennyt aika sumussa ja nopeasti. Toisaalta Onnin ensimmäinen vuosi ei oo ollut tähän asti mikään helppo. Tässä kohtaa ei ainakaan vielä sureta, että kohta sekin vuosi loppuu. Kyllä sitä joskus varmasti tulee kaipaamaan ja ikävät asiat unohtuu. Veikkaan, että päällimmäiseksi jää kuitenkin ne hyvät muistot.