Tilannepäivitys

Sanoisinko, että on ollut todella vaikea ryhtyä kirjottamaan. Nyt aloin, jee! Ehkä jätän kaiken menneen kertomatta ja siirrymme nykyhetkeen suosiolla. Ei huvita alkaa rustata viimeistä neljää kuukautta tänne enää jälkikäteen.

Semmoinen homma, että tänään pamahti mittariin raskausviikko 15! Huhhuh, allekirjoitan sen kaiken, että vauvan kanssa elämä vain singahtaa ohitseni. Onni on jo himpun verran yli puoli vuotta ja eilen hän osoitti ensimmäiset ryömimisen merkit. MITÄ?! Mun pieni vauvako? Onni painoi lähemmäs 9 kiloa puolivuotisneuvolassa, että kyllä ihan tosissani olen katsellut hartioideni kasvavan. Sen verran viime vuoteen, että aloitin vuosivalmennuksen uuden valmentajani kanssa, mutta sattuneesta syystä jatkamme projektia taas vasta tämän vuoden lopulla. Mutta tulee sitä treeniä kotonakin!

Rv13 aikoihin pääsin onneksi suuremmasta pahoinvoinnista eroon. Hulinavauva plus pahoinvointi ei ole todellakaan mikään helpoin tilanne. Olin monta kertaa ihan kuiluin reunalla ja ajattelin vaan, että viekää mut pois. Todella toivon, että paha olo ei enää palaa. Satunnaisia yökötyksiä on, mutta periaatteessa pystyn syömään kaikkea. Hajut ei enää niin okseta, mutta eipä ole kauheasti myöskään mielitekoja. Kaikista pahimmat oireet on tällä hetkellä väsymys ja närästys. Väsymykseen liittyy myös saamattomuus. Toisaalta syön miten sattuu (liian vähän kasviksia esimerkiksi), en jaksa liikkua samaan tahtiin ja tarvittava lepo ei aina täyty. Varmaankin kaiken summa plus tietty hormoonit ja kasvava lapsi vatsassa. Niin ja hormooneille voisin sanoa kyllä pari sanaa. VOI LUOJA! Mielialan heittelyt on mahtavia ja ehkä pahempia kuin Onnia odottaessa. Sekunnissa saatan itkeä kuinka onnellinen olen kunnes mielen valtaa niin suuri ketutus, etten ennen ole kokenut. Kiroilen… Ihan järkyttävän paljon. Kiroilin toki ennenkin, mutta Onnin takia olen yrittänyt vähentää. Niin ja olisi myös mukava vaikuttaa aikuiselta, kun tuolla kylillä lapsen kanssa kulkee. Mutta nämä ihanat ärräpäät lentelee nyt kyllä ihan hallitsemattomasti. About kolme ihmistä on jo veikannut, että Onnin ensimmäinen sana ei välttämättä ole äiti tai isi. Tässä yritän nyt todella parantaa, lupaan!

Taas kerran, vuoden pimein aika ja alkuraskaus tuntui murentavan mun elämän ihan totaalisesti. Mutta selvisin siitä! Nyt onneksi päivät pitenee ja aurinkokin on alkanut välillä näyttäytymään. Auringosta saa niin paljon voimaa, vaikka ei jaksaisi mennä keittiön ikkunaa pidemälle. Meillä paistaa parvekkeelle jo niin lämpimästi, että voisin ottaa vaikka aurinkoa. Äiti aina sanoi mulle teininä, kun fiilistelin kevätaurinkoa meidän pihassa ihan liian vähissä vaatteissa, että maasta hohkaa kylmää. Mutta tänne neljänteen kerrokseen ei varmaankaan hohkaa. Niin ja en mä ajatellut ihan bikineissä vielä. Onnikin on ollut ihan ihmeissään, kun oon vienyt sen pari kertaa katselemaan parvekelasien läpi. Voisihan sitä heittää pojalle haalarin niskaan, ottaa itselle kahvikupposen ja hengailla ”puoliksi ulkona”. Kuulostaa nyt kyllä suunnitelmalta.

Toivottavasti jaksan taas kirjoittaa. Tuntuu nytkin, että raskaus on heti paljon positiivisempi asia, kun jakaa sitä vähän muille. Toivottu lapsi kyllä, mutta mua ei ole kyllä raskaana olevaksi tehty, vaikka nainen olenkin, huh. Jaksamista kaikille lopputalveen!<3

Ps. Kuvien kanssa ONGELMA.

nimmari2_3.png

Suhteet Oma elämä Raskaus ja synnytys Vanhemmuus

Innostunut elämästä

Oon ollut tässä muutaman päivän flunssassa ja nyt tuntuu, että alkaa helpottaa. Voi olla, että tää tunne on tipotiessään huomenna, mutta nyt otan siitä kaiken ilon irti.

Uusi asunto (tilaa hengittää), Onnin ristiäiset kunnialla ohi (vaikkakin omasta mielestä oli katastrofin aineet kasassa) ja elämä alkaa rutinoitua. Ihanaa siis normaali arki alkaa! On kiva juhlia, muuttaa, synnyttää… Mutta arkeen on parasta palata.<3 Tässä kuussa olen MT Personal trainingin Voima minä -valmennuksessa ja ensi kuussa aukaisen taas salikortin. Hain myös erään suositun valmentajan vuosi valmennukseen, mutta en ole vielä saanut tietoa olenko valittuna siihen. Tässä kuussa otan pehmeän laskun säännölliseen liikuntaan. Teen vaunulenkkejä, huollan kehoa ja mieltä. Syön hyvin ja kokeilen uusia reseptejä. Hetki sitten olin saunassa jälkilämmöllä venyttelemässä, parasta!

img_4587.jpg

Yritän myös panostaa blogiin, mutta välillä aika on kortilla, koska Onnin rutiinit ei mene aina niin kuin haluaisi. Alle kolme kuisen vauvan rutiineihin on vielä vaikea vaikuttaa isommin, joten katsotaan miten ne muotoutuu seuraavan kuukauden sisällä. Toivon todella, että yösyötöt jäisi pian pois. Hyvältä näyttää jo nyt, poika herää yleensä vain kaksi kertaa yössä ja nukahtaa nätisti syötyään.

Mulla on kyllä hirveästi postausideoita korvan takana! Pitäisi noudattaa erään bloggaajan vinkkiä, että varaa viikosta tietyn ajan vain blogille. Sitten tulee myös käytettyä se aika siihen! Jonain päivänä musta olisi ihana tehdä tätä työkseni.

Tällä hetkellä kaikki on aika hyvin. Sanoin Oskullekin yks päivä, että oon aika onnellinen. Välillä musta tuntuu hassulta miten minä voin olla näin onnellinen, koska oon ollut niin pitkään onneton. Saattaa olla, että kaikella on ollut tarkoituksensa. Musta on ainakin tullut hemmetin vahva! Mun tarinan voi muuten lukea uusimmasta Sport -lehdestä.

img_4824.jpg

Ja asiasta kolmanteen. Laitoin hakemuksen menemään sellaiseen titteliin, kun Biancaneve Ambassador. Siitä voitte lukea lisää Biancaneven nettisivuilta tästä.

Miksi minä olisin tähän tehtävään sopiva tyyppi?

Olen urheilullinen äiti Pirkanmaalta, jonka henkireikä on kuntosali. Nuoruudessani sairastin anoreksian, joka kasvatti minua hirveän paljon. Sanoin silloin ”Jos joskus selviän tästä, selviän mistä vaan.” Anoreksia vahvisti todella. Sen jälkeen mikään ei ole tuntunut ylitsepääsemättömältä. Anoreksia tuntui. Pitkään olin varma, etten toivu koskaan. Yhtenä päivänä tajusin, mitä olin tekemässä itselleni. 2012 kesällä alkoi toipumiseni.

Kaikella on tarkoituksensa. Anoreksian ”avulla” jos niin voi sanoa, opin rakastamaan liikuntaa, terveyttä, hyvinvointia, ruokaa ja löysin oman alani. Mutta ennen kaikkea opin rakastamaan itseäni ja kehoani. Kehoni hyväksyminen on ollut iso projekti. Opin rakastamaan kehoani 110% raskaana ollessani. Silloin tajusin, miten onnekas olen kehosta, jonka sisällä kasvaa uusi elämä. Kehosta, joka synnyttää uuden elämän ja palautuu siitä taas normaaliksi. Kehosta, jota on kolhittu enemmän ja vähemmän. Kehosta, joka on käynyt äärirajoilla.

Koen, että olisin hyvä esimerkki itsestään epävarmoille naisille, miksen miehillekin. Tyypeille, jotka painivat itsetunto-ongelmien tai vaikka vääristyneen kehonkuvan kanssa. Olen saanut itse niin paljon apua, että nyt on mun aika auttaa. Haluan näyttää esimerkkiä terveellisestä, liikunnallisesta, normaalista elämästä.

Haluan kannustaa ihmisiä liikkumaan sen takia, että he rakastavat itseään, ei siksi, että vihaavat.

Arvostan myös suomalaisuutta. Biancaneven vaatteet on suomalaista laadukasta käsityötä. Itselläni on yhdet Biancaneven treenihousut ja ne on kyllä parhautta! Mukavat, kestävät, kivat leikkaukset ja hienot kuosit. Korkea vyötärö on plussaa, ei vilku kyykätessä! Mun mielestä treenihousuissa mukavuus ja se, että tunnet olosi hyväksi ja kauniiksi on tärkeää!

Kivaa viikonloppua!

p.s. IG: suskuhelena, SC: suskutti

nimmari2.png

 

Suhteet Oma elämä Liikunta Mieli