Tilannepäivitys
Sanoisinko, että on ollut todella vaikea ryhtyä kirjottamaan. Nyt aloin, jee! Ehkä jätän kaiken menneen kertomatta ja siirrymme nykyhetkeen suosiolla. Ei huvita alkaa rustata viimeistä neljää kuukautta tänne enää jälkikäteen.
Semmoinen homma, että tänään pamahti mittariin raskausviikko 15! Huhhuh, allekirjoitan sen kaiken, että vauvan kanssa elämä vain singahtaa ohitseni. Onni on jo himpun verran yli puoli vuotta ja eilen hän osoitti ensimmäiset ryömimisen merkit. MITÄ?! Mun pieni vauvako? Onni painoi lähemmäs 9 kiloa puolivuotisneuvolassa, että kyllä ihan tosissani olen katsellut hartioideni kasvavan. Sen verran viime vuoteen, että aloitin vuosivalmennuksen uuden valmentajani kanssa, mutta sattuneesta syystä jatkamme projektia taas vasta tämän vuoden lopulla. Mutta tulee sitä treeniä kotonakin!
Rv13 aikoihin pääsin onneksi suuremmasta pahoinvoinnista eroon. Hulinavauva plus pahoinvointi ei ole todellakaan mikään helpoin tilanne. Olin monta kertaa ihan kuiluin reunalla ja ajattelin vaan, että viekää mut pois. Todella toivon, että paha olo ei enää palaa. Satunnaisia yökötyksiä on, mutta periaatteessa pystyn syömään kaikkea. Hajut ei enää niin okseta, mutta eipä ole kauheasti myöskään mielitekoja. Kaikista pahimmat oireet on tällä hetkellä väsymys ja närästys. Väsymykseen liittyy myös saamattomuus. Toisaalta syön miten sattuu (liian vähän kasviksia esimerkiksi), en jaksa liikkua samaan tahtiin ja tarvittava lepo ei aina täyty. Varmaankin kaiken summa plus tietty hormoonit ja kasvava lapsi vatsassa. Niin ja hormooneille voisin sanoa kyllä pari sanaa. VOI LUOJA! Mielialan heittelyt on mahtavia ja ehkä pahempia kuin Onnia odottaessa. Sekunnissa saatan itkeä kuinka onnellinen olen kunnes mielen valtaa niin suuri ketutus, etten ennen ole kokenut. Kiroilen… Ihan järkyttävän paljon. Kiroilin toki ennenkin, mutta Onnin takia olen yrittänyt vähentää. Niin ja olisi myös mukava vaikuttaa aikuiselta, kun tuolla kylillä lapsen kanssa kulkee. Mutta nämä ihanat ärräpäät lentelee nyt kyllä ihan hallitsemattomasti. About kolme ihmistä on jo veikannut, että Onnin ensimmäinen sana ei välttämättä ole äiti tai isi. Tässä yritän nyt todella parantaa, lupaan!
Taas kerran, vuoden pimein aika ja alkuraskaus tuntui murentavan mun elämän ihan totaalisesti. Mutta selvisin siitä! Nyt onneksi päivät pitenee ja aurinkokin on alkanut välillä näyttäytymään. Auringosta saa niin paljon voimaa, vaikka ei jaksaisi mennä keittiön ikkunaa pidemälle. Meillä paistaa parvekkeelle jo niin lämpimästi, että voisin ottaa vaikka aurinkoa. Äiti aina sanoi mulle teininä, kun fiilistelin kevätaurinkoa meidän pihassa ihan liian vähissä vaatteissa, että maasta hohkaa kylmää. Mutta tänne neljänteen kerrokseen ei varmaankaan hohkaa. Niin ja en mä ajatellut ihan bikineissä vielä. Onnikin on ollut ihan ihmeissään, kun oon vienyt sen pari kertaa katselemaan parvekelasien läpi. Voisihan sitä heittää pojalle haalarin niskaan, ottaa itselle kahvikupposen ja hengailla ”puoliksi ulkona”. Kuulostaa nyt kyllä suunnitelmalta.
Toivottavasti jaksan taas kirjoittaa. Tuntuu nytkin, että raskaus on heti paljon positiivisempi asia, kun jakaa sitä vähän muille. Toivottu lapsi kyllä, mutta mua ei ole kyllä raskaana olevaksi tehty, vaikka nainen olenkin, huh. Jaksamista kaikille lopputalveen!<3
Ps. Kuvien kanssa ONGELMA.
