Ei, aivovamma ei määritä sinua. Se on kutsumaton kumppani. Albumillinen neurologisia oireita määrittävät arkesi, mutteivät sitä kuka olet.

Sormenpäitä kihelmöi ja rinnassa tuntuu hassu kutitus. Kursori vilkkuu kärsimättömänä valkoista taustaa vasten, mutta ajatukseni tuntuvat muodostaneet solmuisen verkoston.

”Moi. Mä oon Jenna ja mulla on aivovamma.”

Ei, aivovamma ei määritä sinua. Se on kutsumaton kumppani. Albumillinen neurologisia oireita määrittävät arkesi, mutteivät sitä kuka olet.

”28v kahden lapsen äiti kirjoittaa arkisia asioita ja kuulumisia. Haikara airways on matkalla, arvioitu saapumisaika on toukokuussa 2020.”

Loistavaa. Tapoit blogisi.

Näin käy aina. Ideapussukan saumat pullottavat virkkeistä ja kokonaisista kirjoitusaiheista, mutta tarttumapinta tuntuu liukkaalta ja epämiellyttävältä.

En ole ideoinut blogilleni vielä täydellistä tyylisuuntausta tai luonut hopeareunuksista tulevaisuutta. Aloitan sutimalla vähän kylmänharmaata sinne ja lämmintä pastellia tänne, niin katsotaan millaiseksi pohjaratkaisu muodostuu.

Blogihistoriastani löytyy myös vähän sanottavaa.

Jälkeenpäin huomasin tekstini olleen tuohon aikaan hyvin sekavia sisällöltään sekä tekstiasultaan. Enkä ihmettele, sillä koko elämäni heitti täysin häränpyllyä.

Blogger vuonna 2012.
Onnen siemenet olivat pieni suljettu blogi, josta siirryin noin vuoden kuluttua ensimmäiseen julkiseen blogiini, Anna kun kuivaan pois sun kyyneleet. Perheblogini taival oli vain noin puolitoistavuotta, ja sen nimikin vaihtui kertaalleen. Rakkaudella valettu jäi blogin nimeksi ennen lopettamistani.

Jälkeenpäin huomasin tekstini olleen tuohon aikaan hyvin sekavia sisällöltään sekä tekstiasultaan. Enkä ihmettele, sillä koko elämäni heitti täysin häränpyllyä. Hölmö nuori naisenalku yritti pitää kulisseja pystyssä luomalla maailmalle kuvaa, jollaista elämältään niin kovasti toivoi. Pinnan alla kuitenkin kupli ja kuohui. Parisuhteen päättyessä jätin myös blogini, sillä en olisi osannut jäsennellä järkevästi ajatuksiani ja tunteitani.

Olin hukannut itseni. En niin kuin teini-iässä on tapana ensin kadottaa ja sitten löytää identiteettinsä, vaan paljon raaemmalla tavalla, luonnottomasti ja haluamattani.

Seuraavat vuodet ovat menneet etsiessä itseäni. Pala palalta löytäminen on vienyt aikaa siinä missä niiden yhteen liimaaminenkin. Jokunen niistä on vielä löytämättä, mutta pysyn jo hyvin kasassa ilman jatkuvaa tuentaa.

Tänä päivänä aivoni eivät soita hälytyskelloja jokaisesta oireesta, vaan osaan jo itse selittää ne itselleni, ja ennen kaikkea elää niiden kanssa.

Ettei elämä vain olisi käynyt tasapaksuiseksi, terveysongelmani alkoivat vuonna 2016. Niiden on katsottu liittyvän 2007 saamaani aivovammaan. Taustalla pyörii myös 2017 löydetty rajapintainen Chiari 1 (5-6mm  valumalla), johon ei tiettävästi ole tullut onneksi muutosta.

Tieto neurologisten oireideni syistä on helpottanut henkistä taakkaani ainakin puolella, sekä auttaneet minua hyväksymään itseni ja kehoni tällaisena kuin olen. Tieto on myös antanut energiaa itseni kuntouttamiseen, sillä aiempi raastava epätietoisuus ei antanut kuntoutumiselle kunnolla edes mahdollisuutta.

Tänä päivänä aivoni eivät soita hälytyskelloja jokaisesta oireesta, vaan osaan jo itse selittää ne itselleni ja ennen kaikkea elää niiden kanssa.

Lapset eivät ole esineitä eikä heitä pidä esineellistää, mutta riippuen yhden tai useamman eri asian onnistumisesta he ovat vanhemmuustaiteilijan täyteläisiä tai raakoja luomuksia.

Samalla kun olen etsinyt minuuttani, olen opetellut olemaan hyvä, parempi, paras äiti lapsilleni. Täydellistä minusta ei saa, mutta parhaan mahdollisen kyllä. Silti minullakin on lupa tehdä virheitä ja epäonnistua, kunhan otan niistä opikseni tai niistä ei ole haittaa lapsilleni. Äitiys on opettanut minua olemaan parempi ihminen, kun taas parempana ihmisenä olen oppinut olemaan parempi äiti. Nämä kaksi roolia kulkevat käsi kädessä.

Lasten kanssa oppii lähes koko ajan uutta sekä heistä että itsestään. On tullut paljon vastaan tahdostani riippumattomia tilanteita, joiden myötä olen joutunut hahmottamaan uudenlaisen lähestymistavan ja katsomaan asioita toisenlaisilla perspektiivilaseilla. Aina en ole pystynyt siihen yksin, vaan olen kysynyt minua viisaammilta neuvoa ja oikeita työkaluja tilanteiden korjaamiseksi. Yleensä ne ovat auttaneet, mutta toisinaan olen hionut omanlaisen työskentelymallin, jonka olen sittemmin kokenut toimivaksi meidän perheessämme.

Vanhemmuus on ikäänkuin taiteellista työskentelyä. Siihen on olemassa monenlaisia ilmaisu- ja viestintäkeinoja, työvälineitä, näkemyksiä, nykykäsityksiä, jne. Lapset eivät ole esineitä eikä heitä pidä esineellistää, mutta riippuen yhden tai useamman eri asian onnistumisesta he ovat vanhemmuustaiteilijan täyteläisiä tai raakoja luomuksia. Tyhjästä taulusta on jokainen taidemaalarikin alottanut.

Blogissani haluan käsitellä minua äitinä ja ihmisenä äitiyden rinnalla, jakaa aurinkoisia sekä varjoisia arkitilanteita, sellaisia joihin olisin joskus itse toivonut saavani apua ja vertaistukea parilla hiiren klickaisulla. Neurologiset haasteet tuovat oman mausteensa arkisoppaamme, jonka maistiaisista toivon jonkun saavan inspiraatiotujauksen omaan soppaansa.

Vaikka puhunkin vanhemmuudesta, jäävät vanhimmat lapseni suosiolla taka-alalle ihan yksinkertaisesti heidän yksityisyydensä suojaksi. Tulevan vauvan myötä minulle  herää varmasti uusia kysymyksiä ja ajatuksia, joten ne nousevat pinnalle kun sen aika koittaa. Kuvat lapsistani pyrin pitämään tunnistamattomina, sillä tässä vaiheessa on minun vastuullani, mitä heistä tuon esille ja mitä jätän tuomatta.

Näillä sanoilla haluan esitellä Teille blogini ensiaskeleita.