Inspiraation nostatus puheeni

Yksi harvoista sitaateista, joista oikeasti tykkään ja jolla on jotain resonanssia omaan elämääni on seuraava:

”Inspiration is for amateurs. The rest of us just show up and get to work. If you wait around for the clouds to part and a bolt of lightening to strike you in the brain, you are not going to make an awful lot of work. All the best ideas come out of the process; they come out of the work itself.” -Chuck Close

Jostain syystä minun on kuitenkin vaikea sisäistää sitä. Valitan todella usein, että minulla ei ole motivaatiota tehdä asioita. Mikä on sinäänsä naurettavaa, koska itsessään se, että valitan asiasta todistaa, ettei motivaatiossani ole puutetta. Haluan kyllä saada asian tehtyä, ongelmana on enemminkin asian loppuun saattaminen tai työn aloittaminen. Ja siinä pulma on juurikin se, että odotan, että työstä tulisi jonkin ulkoisen tai sisäisen muutoksen johdosta miellyttävämpää. Että aivoihini iskee yhtäkkiä isnpiraatio.

Mutta uskon, että yksinkertainen totuus on juuri se, että kun ensin on päättänyt mitä haluaa, eli on löytänyt motivaation johonkin, on työhön vain ryhdyttävä. Ja vasta työtä tekemällä inspiraation voi saavuttaa. Tai motivaation saattaminen itse työskentelyksi on juuri se inspiraatio. Ei mikään kipinä motivaation ja työn välillä, vaan itse prosessi, joka valjastaa motivaation loppuun (tai eteenpäin) saatetuksi työksi.

Uskon myös, että varsinainen vihollinen työhön ryhtymiselle on se, että ylipäätään nähdään, että sen tekemiselle olisi jotakin estettä sillä hetkellä. Että nyt ei olosuhteet ole sopivia tai että myöhemmin saattaa olla parempi. Joskus näin toki voi olla. Vaikka tenttiin lukeminen ei haittaa heti ensimmäisen luennon jälkeen, niin myöhemmin voi sinäänsä olla parempi, koska tällöin asiat ovat tenttipäivänä paremmin muistissa. Ja jotkut asiat ei haittaa siirtää myöhemmäs. Mutta toisaalta kannatta myös muistaa, että kun tekemistä rupeaa ajattelemaan, niin myöhemmin siihen ryhtyminen on yleensä ainakaan ole helpompaa. Saatamme olla itsellemme aika armottomia, kun rupeamme ajattelemaan tekemistä. Varsinkin jos haluamme tehdä jotakin, ei siksi, että haluamme tehdä jotakin, vaan koska haluamme tehdä jotakin. Eli kun keskitymme lopputulokseen ja näemme itse tekemisen vain pakkona. Ja tällöin rupeamme aloittamaan lauseet sanoilla ”minun täytyy” ”minun pitää” ”minä joudun”. Ja nämä lauseet eivät juurikaan innosta ryhtymään hommiin. Ja mitä enemmän ajattelemme tekemistä, sitä vaikeammalta siihen ryhtyminen yleensä tuntuu.

Uskon itsesuggestioon. Siksi juuri nuo negatiivisia assosiaatioita luovat ”minun pitäisi”-lauseet vaikeuttavat työhön ryhtymistä. Parempi olisi siis puhua itselle kannustavammin. Hokea vaikka itselle: ”Tänään voin saattaa työtäni lähemmäs lopputulosta. Sitten minulla on varmasti myös parempi mieli kun ryhdyn työhön ja olen varmasti ylpeä itseeni työskennellessäni.” Mutta toisaalta olen myös niin kyyninen, että vaikka uskon tuohon lauseeseen, niin tiedostan yrittäväni tavallaan huiputtaa mieltäni. Mikä siis toimisi itselleni parhaiten? Varmastikin se, etten edes anna itselleni lupaa ajatella tekemistä ollenkaan. Ryhdyn työhön ilman yhtäkään selitystä. Lopetan vain tämän tietokoneella naputtamisen ja tartun noihin saatanan pyykkeihin.