Saako sinkku olla kranttu?

Välillä törmään kirjoituksiin, tai kohtaamisiin, joissa joku (yleensä parisuhteessa oleva ihminen) selittää, että sinkulla on liian korkeat kriteerit kumppanin valinassa. Että heidän täytyisi ymmärtää, ettei täydellistä ihmistä ole olemassa, jokaisessa suhteessa on tehtävä kompromisseja ja jossakin vaiheessa on vain tyydyttävä siihen, mitä on tarjolla. Ja sitten taas näiden seurauksena törmään usein sinkkujen vastalauseisiin siitä, että kyllähän kaikilla on kriteereitä, ja tärkeintähän suhteessa on rakkaus, joten jos jotkut kriteerit ovat olennaisia rakastumiseen, niin ne on otettava huomioon tai päätyy huonoon/väärään suhteeseen.

Tavallaan (joidenkin huomioiden lisällä ja tähdentämisillä) uskon molempaan näkökulmaan. Kaikissa ihmisissä on hyvät ja huonot puolensa ja on vain päätettävä missä asioissa pystyy ja missä asioissa ei halua tehdä kompromissia. Ja olen vahvasti sitä mieltä, että on jokaisen oma asia mitkä nuo kompromissit ja kynnyskysymykset ovat kullekin ihmisille. Olen niin kyyninen, että uskon, ettei ”sitä oikeaa” ole olemassa, joten jos haluaa olla suhteessa, on valittava niistä mitä on tarjolla. Ja tämän uskomukseni näkökulmasta on surullista, jos joku ajattelee, että ”odottamisen kärsimys on sen arvoista koska tuolla jossain on se minun täydellinen puoliskoni”, jos se ikuinen odottaminen on tosiaan kärsimystä, ja armollisempaa olisi olla jonkun ”tarpeeksi hyvän” kanssa. Mutta toisaalta ajatus, että joku ”tyytyy” kumppaniinsa, samalla kun häntä kalvaa epäilys, että tuolla voisi olla ”parempikin”, on mielestäni yhtä surullinen. Jokaisen oma asiahan se kuitenkin on, kuinka kovasti haluaa parisuhteessa olla ja mitä sen vuoksi jaksaa sietämään.

Itse olen sinkkuna niin onnellisessa asemassa, että voin myöntää ehdottomasti olevani kranttu. En ole (vielä?) kohdannut ihmistä, jonka takia olisin valmis luopumaan sinkkuudestani. Ja tämän ihmisen elämäntavan ja luonteen pitäisikin aika tarkasti sopia omaani! Minä nimittäin nautin yksin olemisesta. En toki väitä, että se olisi täydellistä! Valitan välillä sinkkuuden tuomista haasteista ja joissakin tilanteissa huomaan toivovani, että rinnallani olisi joku, jonka kanssa voisin jakaa ilon, huolen tai vastuun. Mutta niinhän parisuhteessa olevienkin välillä kuulee kaipaavan joitakin asioita sinkkuudesta. Ja silti he mielummin valitsevat parisuhteensa. Itselläni tämä vain on päinvastoin. Ja onneksi yleensä ottaen plussat voittavat miinukset elämäntavassani, jonka olen valinnut. Saan itse päättää menemisistäni ilman, että minun täytyy ottaa kumppanin mielipiteet tai tunteet huomioon. Saan itse päättää kotini talouden pidosta; saan säilyttää tavaroitani juuri siinä paikassa missä haluan tai jättää siivoomatta jos ei huvita. Minun ei tarvitse kantaa huolta toisen huolista. Saan olla itsekäs. Viihdyn usein yksin ja huomaan jopa tarvisevani säännöllisesti omaa aikaa. Jos koen olevani yksinäinen, niin minulla on kuitenkin muita ihmisiä elämässäni; sukuni ja ystäväni.

Niin sitä minä vaan, että voitaisiinko me jo lakata olettamasta, että kaikki sinkut ovat ihmisiä, jotka vielä etsivät parisuhdetta? Lakataan neuvomasta, että mitä sinkun pitäisi tehdä, ellei hän itse sitä kysy.