Tästä tämän blogin olisi pitänyt alkaa

Paljastan nyt salaisuuteni. Tämä on oikeasti aika noloa. Tässä se kuitenkin tulee; olen kaappinäsäviisastelija, -saivartelija ja -besserwisser.

Tiedän, että nuo luonteenpiirteet ärsyttävät ihmisiä. Kyllä ne muissa ärsyttää itseänikin. Kun yritän selittää tohkeissani jotakin ja kaveri takertuukin vain huonosti valittuun sanaan. Tai kun kielitieteen peruskurssilla se jopa kuutta eri kieltä (~7500:sta maailmassa puhutusta kielestä) puhuva älykkö kyseenalaistaa luennoivan dosentin, koska missään hänen osaamassa kielessä ei ole kyseistä piirrettä.

Kiitos huonon ulosantini ja introverttiyteni, ehdin oppia, ettei päteminen kannata, ennen kuin ehdin paljastaa taipumukseni siihen. Puren huultani, kun kuulen bussipysäkillä tuntemattoman nuoren selittämässä kovaan ääneen kuinka ”polkupyöräilevät mummot eivät osaa kiertää häntä, vaan soittavat kelloa metrien päästä ja tämän vuoksi näiden mummojen ei pitäisi ajaa pyörällä ollenkaan, jos eivät osaa pyöräillä kunnolla.” Minut nimittäin valtaa suunnaton tarve kysyä häneltä, miten hän kuvittelisi mummojen oppivan pyöräillä, jos he eivät saa ensin olla vasta-alkaja. Tai kun kuulen kaupassa kahden keski-ikäisen pohtimassa ostaisivatko he klementiiniä vai satsumia ja toinen retorisesti kysäisee, että mikäköhän niiden ero edes on, käyn sisäistä kamppailua itseni kanssa, etten nosta kättäni pystyyn viuhtomaan ja huuda: ”Mä tiedän, mä tiedän!! Satsuma on madariinin ja klementiinin välimuoto!”

Toisinaan sisäinen kontrollini on kuitenkin pettänyt. Sain professorin kerran närkästymään ja toteamaan, että ajattelen selkeästi hänen edustamansa koulukunnan vastustajien tavoin. Todellisuudessa tosin yritin vain saada hänet kertomaan, miten hän määrittelee erään monitulkinnallisen sanan, jonka ymmärtäminen oli mielestäni oleellista hänen teoriansa ymmärtämiseksi. Jouduin vaan tinkaamaan yli kymmenen minuuttia, ennen kun sain kunnon vastauksen. Kerran, kun kollegani sanoi, että pikku paheet on hyväksyttäviä, rupesin pohtimaan ääneen, että mitä paheet sitten oikein ovat. Hän vastasi minulle, etten saisi ajatella asioita liian tarkkaan. Ja lopulta melkein paruin hänelle, että ”mutta kun ajatteleminen on kivaa, ihan oikeasti!” Ja sitten toisella kerralla sain opiskelukaverini vahingossa uskomaan, että kannatan pakkoruotsia (oikeasti olen ehkä pikkuisen toisella kannalla). Mutta kun näin hänen esittämilleen argumenteille vasta-argumentteja ja väitteleminen oli vaan niin kivaa, etten malttanut lopettaa.

Ylpeilen kuitenkin sillä, että näen hyvin helposti useammat kannat asioista. Jos päähäni on yläasteella, lukiossa ja yliopistossa jotakin iskostettu, se on se, että täytyy olla kriittinen. Osaan siis väitellä omiakin mielipiteitäni vastaan. Tai no… ainakin jos joku muu esittää niitä myöhemmin. Jännä juttu, jos olen jossakin keskustelutilanteessa ottanut jonkin kannan, saatan olla aika kilpailuhenkinen. Mutta yritän aktiivisesti päästä tästä tavasta eroon. Koska ihan oikeasti, kun joku tuo esille jonkun pointin, jota en ole ennen tajunnut, se aika upea tunne. Niin kuin pieni mutta fantastinen rähähdys mielessä, joka tekeen uutta tilaa kokonaan uudelle näkökulmalle. Ja näin tapahtuu todella usein kun pääsen ”väittelemään.” En todellakaan väitä olevani erityisen fiksu. Tykkään vain kyseenalastaa muiden sanoman. Ja väitellä. Ajatella ja analysoida.

Mutta kuten sanoin tämän kirjoituksen alussa, se on usein muiden mielestä raivostuttavaa. Yleensä kun olemme mielestäni vasta pääsemässä keskustelussa vauhtiin, saan kuulla, että ”tästä on turha ruveta vänkäämään kun me ollaan niin eri mieltä tästä”(koska parempi on vängätä asioista, kun molemmat ovat samalla puolella?). Tai ”no, nyt kannattaa vaihtaa jo aihetta kun tää alkaa mennä jo hiustenhalkomiseksi.” Josta pääsenkin tähän blogiin.

Huomasin, että usein mielessäni pyörii pohdintoja, joita saattavat laukaista lukuisat asiat; esimerkiksi väittelyt, joita mielestäni olisi voinut jatkaa pidenpääkin, tuttavan lausuman taustalla pilkistämä väite, jonka perustelua en kehtaa pyytää tai sääntö, joka on mielestäni kyseenalainen. Ja huomasin, että nuo pohdinnat jäävät inhottavasti vaivaamaan, kun en niitä pääse purkamaan. Joten siksi perustin tämän blogin. En päiväkirjakseni tai elämääni esittelemään, vaan foorumiksi mietteilleni. Koska täällä saan paasata ja analysoida sydämeni kyllyydellä.

P.S. Jos luet tekstejäni haluan pahoitella sitä, että olen heikkona rinnasteisiin ja alisteisiin sivulauseisiin sekä mammuttilauseisiin. Work in progress…