Jotkut hostellit ovat kummallisempia kuin toiset.

Jekaterinburgin majapaikka ei meinannut löytyä millään tarkasta osoitteesta huolimatta. Kello läheni keskiyötä ja miljoonakaupunki oli uuden vuoden päivän hiljentämä. Hostellin puhelinnumeroon ei vastattu.

Lopulta keksimme koputtaa rapistuneen kerrostaloasunnon oveen. Mikään kyltti, tarra tai teksti ei kertonut, että kyseessä oli hostelli. Pyylevä nainen käski meidän astua sisään ja vaihtaa talvikengät sisätossuihin. Valtavan salin keskelle oli raahattu kolme nojatuolia ja televisio, jota katseli naisen aikuinen poika. Respan virkaa toimittivat kirjoituspöytä ja ruutuvihko. Nainen puhui vain venäjää, poika ei mitään.

Saimme huoneemme. Ovi ei mennyt lukkoon. Makasimme valveilla sängyssämme. Väsymys teki tilaa hysterialle. Minä kuuntelin läheneviä askelia ja matkakumppani muisteli, miten Hostel-kauhuleffassa kävikään. 

Yö sujui tietenkin rauhallisesti.

Lähdimme aamulla varhain, emmekä jääneet juomaan naisen ehdottamia kahveja. Hän ojensi minulle vaaleanpunaisen rätin ja kehoitti minua pyyhkimään Moskovan kaduilta tarttuneet suolavanat saappaankärjistäni.

Kirjoitus julkaistiin ensimmäisen kerran 5.1.2013.